RADALLA 2022
Eerikkilä tai oikeammin kai Eerikkilä Sport & Outdoot Resort. Raha alkaa haista kun auto kaartaa uudenkarheiden hirsirakenteisten luxusmökkien välistä kohti alhaisinta parkkipaikkaa. Löydän itselleni, itsetunnolleni ja kulkupelilleni sopivan väliaikaisen säilytyspaikan aivan viimeisestä rivistä ja viimeisestä ruudusta. Vaihdan jalkaan vielä ennen tutustumiskierrosta Vivobarefootit mallia Primus Trail II ja vieläpä sellaisena sähkön sinisenä. Näkymä on varsin koominen kun reilut sata kiloa ja liian pieni urheilupaita yhdistetään melkoisen sporttisen oloisiin kenkiin. No tapansa kullakin. Edessä on muutama sata metriä ykköstiille ja tuuleton keli takaa paikalla muiden aikaa viettävien puheiden tulkinnan.
Mökkirivistön terassilla ilman paitaa kokoustavat herrasmiehet eivät tarinoidensa perusteella ole kuitenkaan Rispiimiehiä vaan puheet suuntautuvat enemmänkin jotain armoitettua pallopeliä kohtaan. Uudet tölkit sihahtavat auki ja naurun sävystä päätellen ne eivät olleet ensimmäiset. En malta olla kuuntelematta käytävää keskustelua ja pian minulle selviääkin, että kyseessä on uusi luksuslaji nimeltä salibandy. Luksuksen siitä tekee pihassa kiiltävät uuden karheat menopelit ja puheiden välistä poimitut kommentit – ”En tiennytkään että se on noin tuottoisa laji”. Puheiden perusteella joku ”Rantala” tekee hyvää tiliä liiton piikkiin ja muu nukketeatteri saa kuuleman perusteella myös enemmän kuin kohtuullista korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Mielenkiintoista! Toivon että tämä ”Rantala” on peitenimi sillä muuten asiaa kovaan ääneen pohtivat ovat joko enemmän tai vähemmän tyhmiä.
Jätän nuo massipäälliköiden hallinnoimat lajit sikseen ja suuntaan katseet itselle uuden radan suuntaan. Urheilukeskuksissa majaa pitävät frisbeeegolfradat ovat usein ihan fiksusti suunniteltuja sillä niillä on tarkoitus tavoittaa mahdollisimman monipuolisesti kaikki alueen liikkujat riippumatta harrastuneisuuden määrästä. Lähdenkin siitä olettamasta, että tämänkin radan tarkoitus on tarjota koko perheelle ja uusille lajiin tutustujille elämyksiä ja sitä kautta vaikkapa mahdollisuuden löytää uusi harrastus jatkettavaksi.
VÄYLÄ 1
Tiimatto näyttää tuoreelta ja tilaa on ottaa vauhtiakin jos uskaltaa. Itsellä on aina se pelko olemassa että flow tilassa maton pintaa pitkin liitävä Tuskasoturi saattaa transsin ottaessa vallan askeltaa aavistuksen ohi ja pystyssä pysymisestä tulee selviytymistä puhumattakaan onnistuneesta heittosuorituskesta. Pieni ylämäki tekee sen, että minä ja muut aloittelevat tähdet heitetään sitä kiekkoa tietenkin sitten nokka pystyssä ja sehän ei tunnetusti lennä minnekään. Niin tälläkin kertaa oma käsitys annukaisesta tarkoittaa nokkakulman pystyhköä kulmaa yhdistettynä rannevipin omaista leiskautusta. Heittoasento on enemmän kuin typerän näköinen ja kaiken päälle se vielä sattuu ihan helvetisti kun tuosta asennosta yrittää heittää. Polvet on liian notkolla, selkä on kääntynyt heittosuuntaa kohden vetämään ruohonleikkuria käyntiin – tai pikemminkin vetämään koko ruohonleikkurin, käsi kurkottaa taakse niin pitkälle kuin se vain on mahdollista ja tästä asennosta sitten aloitetaan aggressiivinen ja jokaisen lihaksen ja solun maksimijännityksessä tehtävä tapahtumasarja, joka päättyy siihen, että hiettokäsi kiekkoineen kulkee jossain vaiheessa myös kehon etupuolelta ja irtoaa kädestä juuri ennenkuin kuin pää meinaa törmätä toiselle puolelle tehtävän saaton päätteeksi maan pintaan. Perään tulee holtiton ja täysin kontrolloimataton horjahdus, jonka johdosta tiimattojen tilavuus saattaa jäädä vajaavaiseksi. Heitolle tehdään mittaa huutamalla perään kovaa ja mielellään kirosanojen saattelemana. Sitten on olemassa se toinen tapa. Tähän väylälle olisi siis riittänyt ihan paikaltaan heitetty rento putteriliidätys vaikka jollakin vähän alivakaalla pannulla niin sen olisi voinut lähettää ihan flättinä liikkeelle ilman mitään kikkailuja.
Nyt tähän korin juureen päästään kolmella heitolla koska ajatus ”heitänpä lähärin läheltä puuta” tarkoitti tällä kertaa osumaa ja extra heittoa. Ja boksuhan se vasta onkin kiva tulos aloittaa keirros.
VÄYLÄ 2
Nyt on näkymä kuin siitä unelmien väylästä siis siltä osin mitä tulee mahdollisuuksiin saada birkku aikaiseksi. Pitkässsä antsassa heitettävä ja riittävän lyhyt Tuskasoturin suoritettavaksi onnistuneesti. Käteen MVP Uplink ja muistisääntönä se ettei turhaan lähde antsakulmaa laittamaan valmiiksi vaan antaa kiekon tehdä työt. Maltillinen vauhti ja riittävän tehokas, muttei mikään repäisyn omainen irroitus ja katseella saan seurata kiekon liitoa korille ja vieläpä sen puolitoista metriä pitkäksi. Nostobirkku on aina hetki milloin katseella käännyn katsomaan näkiköhän kukaan muu tätä suoritusta.
VÄYLÄ 4
Jos jätetään kolmosväylän sekoilu suosiolla väliin ja muistellaan sieltä ainoastaan viimeistä puttia. Viimeinen putti kun menee aina sisään. Nelosväylän näkymä tiiltä alkaa aavistuksen huolestuttamaan. Aluskasvillisuuden määrä tuntuu kasvavan jo siihen mittaan, että kiekon heittämisen jälkkeen ei voi olla aivan varma löytyykö luottoratsu vielä jatkoheittoja varten. Tämä on itselle ja ainakin muutamalla muulle sellainen asia näiden radan hoitamisen yhteydessä tehtävistä töistä mistä olisin valmis maksamaan sitä kuuluisaa ratamaksua.
Ajatuksissani mietin sitä ensimmäistä kertaa radalla kiertävää palloilutaustan omaavaa miehenalkua, joka paiskaa urheilullisuuttaan kiekon ilmoille ja pitkälle sekä aavistuksen hyssekulmassa painuen tuonne pöpelikköön. Siellä sitten koko porukka on etsimässä kiekkoa sen 15 minuuttia kunnes joku kehtaa kysyä ääneen ”eikös tää on ihan helvetin tyhmä laji”.
Oma ajatus radoista on se, että mitä enemmän rata on suunnattu aloittelijoille ja harrastelijoille niin sitä tarkemmin aluskasvillisuus ja muut esteet tulisi olla pois tieltä. Ensinnäkin kiekko löytyy nopeammin ja toiseksi pelinopeus pysyy järkevällä tasolla. Kun muovilautasta ollaan etsimässä joka väylälle se viisikin minuutia niin se riittää jo ruuhkauttamaan kentän eli radan melko perusteellisesti.
VÄYLÄ 5
Ja sitten vuoroon väylä mistä me luonnonlahjattomatkin voidaan saada onnistumisia. Käteen Prodigy PA1 ja 500 muovilla vielä varustettuna. Suora heitto joka feidaa nätisti korille. Helppoa!
Kävelen korille tyytyväisenä ja kiekkoa ei näy missään. ”Mitä helvettiä!” Korin vieressä on puska, jonka sekaan luonnolliisesti vaalean vihreän sävyinen Otso on painanut muovipintansa piiloon. Nosto pois ja matka jatkuu.
VÄYLÄ 6
No nyt saadaan aluskasvillisuus ulottumaan jo lähes lantion seudulle saakka ja mahdolisuudet kiekkojen hävittämiseksi ja olon tuskastuttamiseksi kasvavat melkoista vauhtia. Keskelle väylää heitetty kiekko ei meinaa millään löytyä ja tuskan hien lisäksi pintaan nousee myös tunteet. Huomaan haukkuvani kentän suunnitelijan ääneen alimpaan helvettiin vaikka todellisuudessa sunnittelupöydällä piirretyt kuvat ja täällä luonnon keskellä suoritetava kiekkojen etsintä eivät kulje käsi kädessä. Välissä on joku joka vastaa kentän eli radan kunnosta. Se ei kuitenkaan ole suunnittelija. Anteeksipyyntö siis sinne kansallispuun suuntaan.
Korin värityksestä kyllä Eerikkilälle lisäpisteet. Harvinainen väri johon en ole tiettävästi vielä aiemmin törmännyt.
VÄYLÄ 7
Juuri kun tuntuu että muutama heitto ollaan saatu onnistuneesti alle lähdetään tutkimaan maalaismaisemaa par vitosen kautta. Hyvin kuvaavaa on penkki, joka on tuotu tiin viereen. Siinä henkisessä tuskassa riutuva Tuskasoturi voi hetken hengähtää kun silmäilyt väyläkartan osalta on suoritettu. Lyhyen matikan opiskeluilla suoritettu laskutoimitus tarkoittaa optimiolosuhteissa ja kiekon mentäessä vain suorinta tietä kohti koria yhteensä vähintään neljän täysin onnistunutta heittoa, että päästään metallikehikon juurelle.
No tähän ei paljon muuta voi tehdä kuin heittää niin helevetin kovaa ja näin myös tapahtuu. Kiekko vaappuu puiden lomassa ja päätyy vimeisten puiden jälkeen avoinaisemmalle alueelle. Ensinmäinen koetinkivi puiden joukosta on suoritettu onnistuneesti.
”Minneköhän tässä pitäisi heittää”. Yritän muistella väyläopasteesta annettuja suuntimia ja rohkaistun kokeilemaan tietä pitkin eteenpäin. Sieltä kun on sen kolmannen kerran heittänyt eteenpäin ja vastaan tulee porukkaa kysyen ”onko setä eksynyt” saan ohjeistuksen suorittaa väylän toiseen suuntaan.
Lopulta kori löytyy ja en edes tiedä vakavissani montako heittoa tuli suoritettua tähän. Liikaa kuitenkin. No ensi kerralla tiedän sitten minne pitää heittää. Toista kertaa ei tosin ole ihan äkkiä tulossa tällä vauhdilla.
VÄYLÄ 8
Ja taas mennään metsätietä pitkin eteenpäin. Joko täällä on ollut todella tiukat kriteerit matsänhoidon osalta kun rataa on suuniteltu tai sitten suunnitelija on päättänyt päästä helpolla. Oli kumpi tahansa vaihtoehdoista todellinen niin jälleen mennään tietä pitkin tylsästi sen 100 metriä eteenpäin.
VÄYLÄ 10
Nyt on omaan silmään mielenkiintoinen väylä . Mielenkiintoinen on myös linja, joka on tähän tarjolla ja en ole täysin vakuuttunut, että mennäänkö forella vai jollain ihan muulla. Käteen jälleen kikkakiekko Axiom Disc Paradox ja voi jälleen vain suu auki ihmetellä sen luonnotonta lentorataa koria kohti. Kohta joku voisi ajatella, että saan jotain markkinointirahaa tuon kyseisen kiekon mainostamisesta, mutta Tuskasoturi on tähän asti ollut korruption ulkopuolella useista yrityksistä huolimatta ja on jatkossakin kunnes rahavirran määrä ja ehdotetut bonukset vain yksinkertaisesti ovat liian houkuttelevia. Rehellinen ja aito mielipide kun on tänä päivänä melkoisen harvinainen ilmiö ainakin lajissa nimeltä Frisbeegolf.
VÄYLÄ 13
Muutaman väylän sekoilun jälkeen edessä on jälleen väylä mihin on mahdollisuus ottaa realistisesti se pakkanen mukiin. Suoraan väylään on jätetty sen verran pituutta, että rauhallinen ja elimistöä säästävä heittoliike riittää tällä kertaa.
VÄYLÄ 14
Edessä kimmeltää suomalainen järvimaisema ja auringon säteet kimpoilevat veden pinnasta kuin kutsuen mukaan viettämään kesäpäivää. Valitettavasti muovilaustasten heittelyn suhteen katse on väärään suuntaan.
Pieni mäennyppylä tekee sen, että ainakin allekirjoittaneelle tämä tuntuu selkeästi pitemmältä kuin kuin tuo opasteessa mainittu 75 metriä. Ensimmäisen heiton jälkeen olen taas viisaampi. Jos se toinen kerta joskus vielä tulee tälle väylälle niin silloin väylistä käteen suosiolla.
VÄYLÄ 15
Onpa taas kaunis väylä edessä. Pieneen alamäkeen ja aavistus mennään vasemmalle. Mitään hyssepommia tähän ei tarvitse laittaa ilmoille vaan riittää kun päästää aavistuksen vakaan midarin liikkeelle.
Kori löytyy ja samoin kiekko sen vierestä. Tälläkin väylällä voisi omaan silmään tehdä aavistuksen lisää töitä putsauksen osalta niin tästä tykkäisi silmäkin enemmän.
VÄYLÄ 17
Miten väylälle 16 saa tuplan? Helposti. Tähän väylälle 17 taas par on ihan turvallinen ja normisuoritus.
VÄYLÄ 18
Radan päättävä väylä päästään heittämään taas veden läheisyydessä, mutta tuttuun tapaan toiseen suuntaan. Ei se että pitäisi heittää veteen vaan voisiko vesielementin ottaa jotenkin vielä paremmin mukaan vaikkapa tarjoamalla yhdelle korin paikalle mahdollisuuden loistaa järvimaisemassa? Nyt varsinaista signature väylää ei täältä löydy, mutta se ei varmaankaan ole ollut ajatuksena kun väyläkarttaa ollaan tehty. Kiukuttelusta huolimatta mennään viimeistä voitelua ylämäkeen ja jälleen tuntuu, että saa heittää enemmän kuin lukema väyläopasteessa kertoo.
Tämäkin tuntuu jotenkin pitkältä väylältä. Joko on voimat lopu tai sitten kiekoissa on valmistusvirhe. Ei epäilystäkään – mennään jälkimmäisellä. Kierroksen jälkeen siis powergripin sivut auki ja uusia kiekkoja tilaamaan.
Eerikkilä on paikkana upea ja jos oikein tarkalla korvalla kuuntelee niin täältä voi mukaan tarttua muutama kuuma huhukin muiden lajien parissa tapahtuvista kulisssipeleistä. Mitä tulee frisbeegolfiin niin mikään ykkösluokan rata tämä ei valitettavasti ole. Aavistuksen mitään sanomaton ja jotenkin tuntuu, että se on rakennuttu ”koska täällä kuuluu olla frisbeegolfrata”. Väylät seuraavat turhankin orjallisesti metsäteitä pitkin ja mielikuvituksen puute loistaa poissaolollaan. Suurimpana miinuksena kuitenkin on ehdottomasti radan aluskasvillisuuden määrä ja väylien kunnossapito. Kuulun itse siihen ryhmään, jonka mielestä väylälle ei pitäisi joutua kiekkoa hukkaamaan vain sen takia ettei sitä ole hoidettu.
Joku kertoo, että rata kyllä kuluu ajan myötä, mutta kuluuko jos sitä ei käytetä riittävästi? Jos siellä ei ole mukava pelata kun kiekkoja saa olla etsimässä koko ajan niin tulevatko ihmiset uudestaan pelaamaan ja kuluttamaan rataa? Kun kulutus vähenee niin väylät pysyvät heikkoina tältä osin. Muna-kana-ilmiö johon ei varmasti ole oikeaa vastausta.
Väylien merkintöjen osalta olisin itse ainakin kaipaillut selkeämpää suorittamista ja varsinkin väylän seitsemän osalta olisin toivonut pystyväni heittämään ilman eksymistä. Toki vika on minussa, mutta kuitenkin. Annetaan kuitenkin radalle mahdollisuus vielä ja lupaan käydä katsomassa kokonaisuuden uudestaan ja toivon, että moni asia on muuttunut ja mennyt oikeaan suuntaan. Sitä odotellessa pelaan tällä alueella liikkuessani mieluummin vaikkapa Tammelan radan. Siinä onkin sitten rata tämän Tuskasoturin mieleen, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu ja tarina.
TUSKASOTURIT 