RADALLA 2022
Tuolihissi keinahtelee kevyesti kuin kauan kadoksissa ollut kehto rauhoittaen tulevasta koitoksesta ylikierroksilla käyvän Tuskasoturin. Hiekkatien päähän oli onneksi parkkeerattu muitakin autoja joten ajatus siitä, että olisimme ainoat tämän paikan laiskat jotka eivät jaksa kävellä isolta parkkipaikalta perille ei pidäkään paikkaansa. Ystävällinen henkilökunta syöksyy frisbeegolfreppua kantavan Tuskasoturin luokse ohjeistamaan ostamaan hissilipun automaatista – ”Edestakainen matka kuuluu hintaan”. Suksilla ja laudalla tuolihissin kyytiin hyppääminen tuntuu jotenkin helpommalta, mutta lopulta bägi sylissä olen turvallisesti siirtymässä ylöspäin. Matkalla voi nauttia metsän siimeksestä syöksyvien alamäkilaskijoiden surmanajosta kun toinen toisensa perään kaatuilee – toiset näyttävämmin kuin toiset. Se taitaa olla tuossa pyöräilyssäkin sama kuin frisbeegolfissa – toinen on vaan niin helvetin paljon parempi kuin toinen. Silti nuo urpotkin ovat mukana ja se heille ja minulle suotakoon.
Onnistun poistumaan kyydistä suuremmin kompuroimatta ja ajatus Suomen kauneimmasta frisbeegolfradasta saa vahvistusta silmien kiertäessä edessä näyttäytyvää suomalaista maalaismaisemaa. Tuuli pitää huolen siitä, että kuvissa hellesääksi muuttuva keli pysyy suomalaisille sopivimmassa lukemissa tarjoten elohopeaa kahdenkympin kieppeille. Tarjolla olisi tällä kertaa enemmän mestareille kuin kisälleille suunnattu rata, mutta avoimin mielin ja järjettömällä uskolla varustettuna olen päättänyt ottaa haasteen vastaan.
Taustatyötä tehneenä olin törmännyt siihen, että tänne kannattaisi tulla vierailemaan vasta kun kilpailukalenterissa on ollut maininta isommista kilpailuista. Syy on yksinkertainen ja löytyy väylien hoidosta. Ajoittain jopa aavistuksen aggressiivisesti kasvava heinä ja muu kasvillisuus ajetaan kilpatapahtumia ennen lähemmäs maan pintaa ja muutenkin siistitään joten jopa Tuskasoturilla on mahdollisuus välillä löytää aavistuksen heittolinjasta poikenneita kiekkoja eikä bägin sisältöä tarvitse tyhjentää heti ensimmäisen ysin aikana paikallisen junioritoiminnan tukemiseen.
VÄYLÄ 1
Radan aloittava väylä löytyy helposti ja nopeasti rinteen päällä kulkevan tien varresta. Ensimmäiset ajatukset tiille saavuttaessa ovat samaan aikaan pelonsekaista innostuneisuutta. Ajatus reippaaseen vastatuuleen heittämisestä tuonne melkoisen kauas jonnekin tuntuu ihan vaan pikkuisen pahalta ja käsi hapuilee ensiavun ja pelastussuunnitelman mukaisesti bägin vasemmasta reunasta putteria, jonka parhaat vuodet on jo takanapäin.
Kori näkyy kyllä tuolla alhaalla kun kiikarilla katselee ja hartaat pyynnöt yläkerran herralle saattelevat kiekon matkaan. Melkoisen suoraksi kulutettu putteri ottaa alkulentonsa melkoisen suorana ja kun se saa tuulta alle niin näkymä on kuin Seppo Pajun videoilla. Muovilautanen keijailleee sujuvasti eteenpäin ja jostain käsittämättömästä syystä pitää linjansa ja laskeutuu noin 25 metrin päähän korista – ”Mitä täällä tapahtutuu!”. Matka oli varsin töyssyinen ja mikäli matkustajana olisi ollut mukana voisi helposti kuvitella kuulutuksessa mainittavan väkisinkin sanat turbulenssi ja kiinnittäkää turvavyöt. Lento on kuitenkin laskeutunut turvallisesti ja kaikki ovat hengissä.
.
Täältä alhaaltäpäin katsellessa ei voi kuin ihailla tätä väylää ja sen majesteetillisuutta. Se että tällä kertaa onnistuin jollain tuurin ja taidon välimaastosta vedetyllä tempulla yllättämään itse taikurinkin ei tarkoita sitä, että tästä tulisi itselle jatkossa mikään birkkuautomaatti. Tälläkin kertaa böördiputti sujahtaa reilusti ohi laitteesta ja par vaatii ihan onnistuneen palarin, mutta on ihan hyväksyttävättä startti kierrokselle.
VÄYLÄ 2
Edellisen väylä pitkähkö suoritus saa jatkoa kun eteen avautuu sellainen Tuskasoturin mittapuulla par neljäksi luokiteltava pituus. Edessä olevan kahden hengen ryhmä viittoilee tuolla edessä puurajassa näyttäen että ohi pitäisi mennä ja huudot ”heitä yli vaan” tuntuvat heti kramppina vatsanpohjassa – ”Mähän en saa heitettyä edes tonne asti”.
Bägistä käteen alivakain ja kevyin kiekko mitä valmistaja on suostunut teettämään ja kevyt ristinmutoinen piirros kiekon kanteen ennen irrotusta. Siinä on usko ja toivo koetuksella kun alkumatkan räpellyksen jälkeen kiekko ottaa tuulta alleen ja alkaa suorittamaan oikealle kääntävää liikerataansa, mutta aivan liian aikaisin jos tarkoituksena on ollut seurata väylän muotoa. Kiekko painuu pitkälle pöpelikköön, mutta onneksi riittävän pitkälle ettei tarvitse hävetä silmiään päästä heittopituuden osalta.
”Tuuli pääsi yllättämään” saan sanottua kun painelen tyylikkäästi ohi näistä ulkoasultaan melkoisen urheilullisista kaveruksista ja päätän jättää kiekon suosiolla metsään ja aloittaa sen aikaisemmin mainitun junioreiden tukemisen jo tältä väylältä. Olkaa hyvä! Jalkapohjat viuhuen riuhdon itseni kolmostiitä kohden ja saan piirrettyä aina nin tyylikkään viivan korttiin. Mobiililaitteet kun eivät tunnu ymmärtävän sitä, että välillä menee hermo ja se kiekko vaan jää jonnekin.
VÄYLÄ 3
No nyt saa hengähtää ja nauttia Pirkosta. Lyhyt ja suora väylä tarjoaa varmalta kuulostavan tuloksen, mutta edellisen väylän verenpainetta nostattanut koettelemus taitaa virrata vielä suonissa sillä painan tyylikkäästi putterini rimmin reunan vasemman puoleista puuta vasten. Tuntuu kuin aika ja paikka pysähtyisi – ”Ei voi olla totta!”.
Korin ympäristö on vielä tasoitettu tai tasoittunut aikojen saatossa joten kiekon ei pitäisi suuremmin päästä pomppimaan tai loikkimaan mitenkään yllättävästi. Kakkosheitto kiltisti korin juureen ja nostopar pois. Enemmänkin olisi voinut olla tarjolla.
VÄYLÄ 4
Hipheijaa! Sitten mennään ylöspäin ja jyrkästi. Kun on itsensä saanut raahattua jotakuinkin korin tasalle kolmella heitolla niin vielä paiskataan havupuiden muodostaman rivistön läpi oikealle missä kori pitää kotiaan. Takaapäin puhaltava tuuli painaa heiton toisensa jälkeen alaspäin ja matkan mittaamista verten ei tarvitse käyttää etäisyyskiikaria – ”Kun tekniikka on kunnossa niin tästä tuulestahan saa aivan helvetisti lisäapuja”. Viides heitto on jo putilla, mutta fiiliksen nostattamiseksi painan seuraavan alarautaan ja nautiskelen sen jälkeen vielä koko rahalla ottaen kaksi suoritusta epämääräisen haara-asennon muodossa. ”Mä inhoan edelleen näitä ylämäkiväyliä kun en osaa niitä heittää”. Edelleen joku saattaisi kysyä mitä sä sitten teet täällä laskettelukeskuksessa.
VÄYLÄ 5
Tämä tuntuu väyläopasteen pohjalta melkoisen yksinkertaiselta ja helpolta väylältä. Painan avausheiton pitkänoloisesti tuulen avustamana tuonne rinteiden alareunalle ja siitä sitten koria kohti seuraavalla.
Matkalla onnistuneesti laskeutuneelle kiekolle huomaan katseellani etsivän koria – ”Varmaankin aurinko paistaa silmiin kun ei näe mitään”. Kääntäessäni kasvot arvioidusta heittosuunnasta reilusti vasemmalle huomaan kaukana rinteiden seassa loikoilevan metallikasan piilottelevan maalipinnan alla. Olen heittänyt kiekkoni totaalisen väärään suuntaan.
Väyläopasteiden tulkinta ei sekään taida kuulua niihin vahvuusalueisiin joista kannattaa julkisella paikalla huudella. Täytyykin ihan tarkkaan aloittaa pohdinta niiden osa-alueiden luetteloimiseksi mitkä voidaan luokitella frisbeegolfin osalta sinne posistiiviselle sektorille. Hölmistynyt ilme kasvoilla kiipeän koria kohtia – mieleen ei tule vielä yhtään ylöskirjattavaa ajatusta ja kiekko menee koriin vasta lumiukolla.
VÄYLÄ 6
Ja tuska sen kuin jatkuu. Ensimmäisen heiton jälkeen, joka onnistuneesti lähtee hyssessä väylää pitkin jättää seuraavalle heitolle suoritettavaa vain sellaiset vaivaiset 110 metriä. Se kun suoritetaan vielä kohtuulliseen ylämäkeen niin ajatus parista muuttuu bogiksi samaan aikaan.
VÄYLÄ 7
Ja taas saa painaa draiveri kädessä ja toivoa, että puoleen väliin pääsee. On vaikea ymmärtää noita Suomen kärkipään ukkoja, että ne painaa tonne mukille yhdellä rennolla ja naurettavan helpon näköisellä heitolla ja kädessä tuskin on väylädraiveria isompaa. Sivutuuli vaapuuttaa kiekkoani vaivalloisesti eteenpäin ja laskeutuu reilusti ennen puulinjaa. ”On helpompi lähestyä ” valehtelen itselleni ja jatkan reippailua ja ulkoilmasta nauttimista. Sitä tämä tällä hetkellä enemmän on kuin varsinaista kilpagolfia.
VÄYLÄ 8
Tällä väylällä parasta on korilta katsottu maisema, joka avautuu heti tuplabogin iskeydettyä korin pohjalle.
VÄYLÄ 9
Herkullinen väylä. Katse hakeutuu oikean puolen metsän päälle ajatuksena suorittaa maailman kaikkien aikojen kaunein ja korkein lähes pommihysseksi muuntautuva suoritus, joka valitettavasti vaihtuu tukijalan pettämisen jälkeen vasemmallle vaakatasossa suuntautuvaksi ”Fore, fore” -huutojen saattelemaksi räpellykseksi.
Alhaalta katsottaessa on pakko myöntää, että tilaa olisi ollut tulla vaikka vähän leveämpääkin linjaa pitkin ja heittovalikoimasta olisi voinut valita jonkun toisenkin suorituksen.
VÄYLÄ 10
Jollakin muulla paikkakunnalla tämä voisi olla se radan vaikein väylä – täällä se on helpoimmasta päästä. Kahdesta portista pitäisi mennä läpi ja vielä yhdellä heitolla. Lisäksi väylä nousee ylöspäin ja rinteen jyrkkä muoto pitää huolen siitä, että kiekon laskeutumisessa pitää ottaa huomioon myös missä kulmassa muoviseos koskettaa maan pintaa. Muuten voidaan olla kaukana alhaalla.
Pehku baarin mainos tulee ihan tarpeeseen kun keräilen kiekkooni vauhtia vielä alarautaosuman kautta ja tulos seitsemän ei tällä kertaa takaa täysosumaa, mutta ihan kelvollisen ja ennen kaikkea täysin ansaitun lopputuloksen. Maisemat onneksi pitävät huolen siitä, että mieli pysyy virkeänä.
VÄYLÄ 11
Vastatuuli painaa päälle valehtelematta ainakin sen vähintään 10 m/s ja se riittää siihen, että tämä lapanen ei kiekkoa kuljeta eteenpäin kuin sen 50 metriä – jos sitäkään. Tunnelmaa piristääkseni onnistun vielä saamaan lippikseni ilmojen tielle ja vähintäänkin hölmön näköisenä juoksen sen perässä pitkin rinnettä välillä kaatuen ja välillä kiroillen. Muiden ulkonaliikkujien kuvatessa tapahtumaa kameroiden linssien kautta voin vain pelonsekaisin tuntein miettiä missä kaikissa palveluissa ja alustoilla tuo pätkä tulee pyörimään.
VÄYLÄ 12
Ehdottomasti radan mukavan väylä. Miksi? No siksi että tämä on ensimmäinen mikä on mahdollista saada ilman tuuriakin korille birkku puttia kutittelemaan ja poiketen väylästä kolme niin tässä on aina muita ihmisiä katsomassa ja todistamassa tapahtumaa. Eihän tätä lajia harrasteta itseään varten vaan siksi, että muut voivat katsoa ja arvostella.
Huomaan käsivarren jäykistyvän ja hartioiden nousevan ylöspäin kuin muistuttamaan rennosta suorituksesta kun taakse olkaa kerääntyä joku saatanan turistyryhmä missä englanniksi änkyttävä turistiopas puhuu jostain professional frisbeegolf ja pyytää bussilastillista ihmiä olemaan hiljaa ja katsomaan. Kädessä on vakaa midari, mutta tuuli on sitä mieltä että tähän olisi pitänyt varmaan tilttiä heittää. Nyt tuo luottoratsuni ei ehdi montaa metriä edetä ennen kuin puhuri ottaa siitä otteen ja painuu rinnettä pitkin ihan helvetin kauas alas.
Paikalla ”wow”-huutojen saattelemana kannustustaan osoittama aasialaistaustainen ryhmä saa vastaanottaa ihan suomalaisen kirosanakulttuurin parhaat palat veestä eteenpäin ja hymyn sijaan päätän näyttää hampaita ja murista. En tiedä miksi. Tuntui vain siltä enkä kehdannut keskisormeakaan näyttää.
VÄYLÄ 13
Juuri kun ajatus alkaa taas juosta ja kierrokset on tästä moottorista saatu hilattu alaspäin alkaa takana käymään tutun kuuloinen puhe. ”Heittääköhän toi hyvin”. Kuntoportaiden läheisyys vaikuttaa ainakin siltä osin suorittamiseen, että kuusihenkinen perhe oletettu on päättänyt jäädä kannustamaan Tuskasoturia suorituksiin. Edellisen väylän tapahtumat mielessä päätän kaivaa esiin sen ylivakaimman pannun ja varmistaakseni ettei tuuli pääse yllättämään uudestaan päätän heittää sen todella jyrkässä hyssekulmassa.
Kiekko irtoaa kädestä ja matkaa pystyasennossa n 40 metriä eteenpäin ja ottaa pystysuorassa asennossa asuman maahan ja pysähtyy siihen. Takana on hiljaista ja sen rikkoo vasta heleä ääni todeten ”toi setä ei kyllä osaa heittää ollenkaan”. Kiitän nuorta miestä arviosta ja kerron hänen olevan aivan oikeassa. Tällä kertaa saan sanottua asiani hymy huulilla sillä eihän tässä voi kuin nauraa omalle tekemiselle.
Tämä jos joku on kaunis väylä ja oikein kuin tehty kaikille saamaan onnistumisia. Hyssessä heitetty kiekko lienee edelleen kuitenkin se kaikille helpoin heitto toteuttaa. Itsekin saan toisen heiton lentämään oikealta vasemmalle ja vain epäonnistunut putti jättää par lukeman haaveeksi.
VÄYLÄ 14
Edellisten väylien aivan jäätävien suoritusten jälkeen ei ajatus pirteästä kuvaamisesta juurikaan saanut ajatuksissa myötätuulta. joten ylämäkeen heitettävästä väylästä numero 14 jäi muistoksi vain todella lapsellinen olo ja tulos 12 korttiin. Miten? Helposti!
VÄYLÄ 15
Näkymä on kuin Tuskasotureiden vuosikertomuksen kansikuvasta! Ja nyt on luottamus heittäjiin tikissä myös radan ylläpitäjän puolelta – väyläopasteessa lukee ”HUOM! DZ kadonneille kiekoille”. Päätän edellisten väylien kokemusperäisen tutkimuksen perusteella, että kävelen suoraan dropparille ja jatkan siitä. Lopputulos on sama, mutta säästyypähän yksi kiekko.
VÄYLÄ 16
Jo toinen väylä tällä reissulla kun kamera saa jäädä odottelemaan jotain kuvattavaa. Harvemmin on mikään rata menny näin tunteisiin kuin tämä. Tuonne 230 metriselle Par 4:lle tuli hävitettyä sitten loppupeleissä kuitenkin yhteensä kolme kiekkoa. Jotain positiivista on se, että bägi tuntuu kevyemmältä.
Tällä väylällä heittolinja on selkeä. Todella vakaalla kiekolla antsassa, joka seuraa väylää pitkin suoraan korille. Itsellä menee antsat ja hysset sekaisin ja sekoilun jälkeen numero 9 kirjataan korttiin.
VÄYLÄ 17
Paluu lähtöpisteseen alkaa olla enemmän kuin lähellä. Nyt vaan helposti puiden välistä korille ja nostopöröllä eteenpäin. Pitkästä aikaa saan aikaiseksi edes aavistuksen frisbeegolfia muistuttavan heiton ja tuntuu että par korttiin on kuin isompikin suoritus ja saavutus.
VÄYLä 18
Viimeiselle saavuttaessa täytyy ravistella itsensä vielä kerran hereille. Kapea ränni puiden ympäröidessä ei voi päättyä kuin täydelliseen suoritukseen. Discraft Buzzz SS käteen ja suoraakin suorempi suoritus korille ja enemmän kuin tyylikäs lopetus. Kaikki tuntuu taas helpolta kun tuuli ei pääse häiritsemään. Heittäessä ei satu mihinkään, kiekko lentää kuin itsestään ja birdien nosto tuntuu kuin se olisi arkipäivää. On tämä vaan uskomattoman upea laji!
Kierroksen jälkeen on mukava pysähtyä Panorama 180 -baariin herkuttelemaan bursalla ja muutamalla laittikolalla. Se on kyllä jännä miten vielä muutama hetki sitten helvetiksi ja muuksi perkeleeksi kirottu laji muuttaa muotoaan muutaman puraisun jälkeen kun puheen seasta voi itsekin poimia sanat birkku ja helppoa. Hyvä ruoka – parempi mieli.
Tahkovuori on enemmän kuin käymisen arvoinen paikka. Autolla voi toki ajaa ihan ylös asti, mutta tuolihissillä matkailu alakautta avaa mukavasti ajatuksia jo ennen kierrokselle lähtöä ja tuo mukaan sellaisen mukavan elämyslisän. Tarjolla on Tuskasoturin mittapuulla aivan liian pitkiä ja haastavia väyliä, mutta par tuloksen saaminen välillä on vielä ihan realistisen ajatuksen päässä. Täällä pelattaessa suurimmat murheet saapuvat varmaankin samaa vauhtia vallitsevan tuulen kanssa. Jos tarjolle sattuu tyyni sää niin uskon tämän ratakokonaisuuden löytyvän sen päivän osalta maan kärkikenttien listalta, mutta vastaavasti navakan tuulen hiipiessä puseroon voi radan väylineen manata alimpaan helvettiin ja helposti.
Tänne tullessa on ehkäpä jälleen hyvä muistaa miksi kukin lajia harrastaa. Itselle tämä seikkailu oli matka ja kunnon kannalta ihan urheilullinen sellainen. Askeleita tulee otettua ihan miehekäs määrä kun mennään ihan väyliäkin pitkin melkoista matkaa ylös ja alas ja kun siihen lisätään kiekon ja lippiksen perässä juostut kilometrit niin päivän kuntoilu tulee enemmän kuin helposti täyteen jo ihan yhdellä kierroksella.
Tulenko uudestaan? Kaikesta kiukuttelusta huolimatta varmasti ja joka kerta. Yksi muistutuksen arvoinen asia on se, että ajankohta käynnille kannattaa valita niin, että rata on saanut vastaanottaa kunnostusta isompien kilpailujen yhteydessä. Aluskasvillisuuden ottaessa mittaa ja saavuttaessa normaalin olotilan on ainakin Tuskasoturin turha lähteä kiekkoja etsimään. Eri asia on jos käsi riittää mukille tai sen välittömään läheisyyteen joka kerta.
TUSKASOTURIT 