SAMMATTI

Sammatti sijaintinsa puolesta ei herätä allekirjoittaneessa ensimmäisellä kerralla oikeastaan mitään tuntemuksia. Muistikuvat samannimiseen paikkaan liittyvät Jyrki Sukulan Keittiöt Kuntoon -ohjelmaan ja Tuuheikkoon, jonka hatarasti muistan sijainneen Sammatissa. Kyseinen karvapallo oli ainakin silloin vielä ravintola ja uusia asiakkaita toivottiin saapuvaksi uusitun menun kautta. Nyt ravintolan paikkaa korvaa 2019 avattu rata ja keittiöohjeita antaa ylimielisyydestään tunnettu Tuskasoturi. Uusitun menun sijaan tarjolla lienee tosin vain valmista soppaa.

Reitti isolle parkkipaikalle on helppo ja selkeä sillä rata sijaitsee Sammatin läpi kulkevan päätien varressa eikä ohi oikein pääse ajamaan edes vahingossa. Parkkipaikan yhteydessä on puttitreenikori ja grillipaikka – molemmat lämmittelyä varten valmiina. Kaikesta huomaa, että täällä on asiat tehty tosissaan sillä yleisilme on siisti, puhdas ja jotenkin äijämäinen, mutta positiivisessa mielessä.

Reitti radan ykköstiille kulkee jyrkkiä ja tukevia portaita pitkin ylös mäelle. Olen kuullut, että Sammatin Frisbeegolfradalla väylien nimet on annettu tunnetun suomalaisen kirjallisen teoksen mukaan, joten käsky kumartaa Sammatti -kyltille portaiden yläpäässä ennen kierrokselle lähtöä on varmasti ihan perusteltua. Kuuleman mukaan ilman kumarrusta radalle pyrkivät saavat osakseen Sammatin kirouksen ja puuosumien määrän kerrotaan moninkertaistuvan ja hävitettyjen kiekkojen määrän kasvavan vähintään kahteen.


Ykköstiin turhan bogin aiheuttaman pettymyksen jälkeen eteen aukeaa oikealle kääntyvä, hiekkakuopan yli heitettävä väylä, jonka ilmoitettu pituus laittaa Tuskasoturin jälleen yrittämään ihan liian kovaa. Lopputuloksena oikealle liian tiukasti sisälinjaan heitetty kiekko, joka ottaa muutaman puuosuman jälkeen lentoasennon alaspäin ja vilkuttelee iloisesti hiekkakuopan pohjalta. Kiukuttelun ja turhien voimasanojen saattelemana tuplabogi on oikeastaan aika pitkälti juurikin se mitä tältä väylältä voi ansaita tuolla pelleilyllä.


No nyt sitten eteen aukeaa taivasta ja oikein isosti. Tuosta välistä pitäisi heittää sokkona taivaalle ja toivoa, että kiekko liitelisi sitten jostain korille mikä ei näytä edes merkkejä itsestään. Vaikka ollaankin vain höntsäämässä niin päätän palata polulle katsomaan missä se kori oikein sijaitsee, jotta ajatus edes teoriassa kiekon saattamiseksi metalliketjujen läheisyyteen olisi mahdollista. Hahmotan korin sijaintia uudestaan kun palaan tiimatolle ja eteen avautuva näkymä oikein käskee heittämään oikealta kaiken metsän yli sormet ristissä toivoen, että kiekko kääntyisi vasemmalle. Olo on kaikkea muuta kuin varma. Jostain luin joskus, että heittoon sitoutuminen on kaiken suorittamisen lähtökohta. Nyt tuo sitoutuminen kohdistuu lähinnä siihen, että valkkailen kiekkoa mistä olisin mahdollisesti valmis luopumaan jos se sattuu jäämään tuonne Kalevalan huomiin.


20 minuutin etsinnän ja reippaan mielen saattelemana kohdistan ajatukset seuraavalle koettelemukselle ja huomaan, että olo on heti jotenkin kevyempi kun yksi kiekko on jättänyt tilaa uuden hankinnalle. Tältä väylältä on tullut joskus katsottua joku videopätkä missä joku näistä suomen isokätisistä naureskeli ja paiskasi kiekon ohimennen tuonne korin tuntumaan. No tämä tuskasoturi ei naureskele eikä edes heitä muuta kuin jäykällä kädellä metsän pelossa tuonne vasemmalle jyrkkään rinteeseen. Kakkosheitossa jännitystä aiheuttaa enemmän pystyssä pysyminen kuin kiekon mahdollinen lentorata.

Korilla on kyllä tilaa tulla vaikka vähän kauempaankin. Tuskasoturin kolmas heitto lähestyy uhkaavasti koria ja tämän väylän suorittaminen neljällä tuntuu kuin olisi tehnyt parin.


Tämä on yksi hienoimmista väylistä täällä pienellä sarkasmilla höystettynä. Aivan piikkisuora melkein 190 metrinen kokonaisuus. Vaikka ensimmäisen heiton tuurilla saisitkin osumaan väylälle niin vähintään seuraava ottaa tuntumaa läheiseen tiheäkasvuiseen mäntymetsään ja tarjoilee luultavimmin vähintään bogia korttiin. Upea väylä kaikille jotka osaavat heittää suoraan.


Ja heti perään toinen pilli, mutta heittona aivan toisenlainen. Jos edellisellä piti heittää kovaa niin nyt pitää olla tarkkana. Jotenkin tuntuu ettei näistä kumpikaan oikein sovi Soturille. Joku voisi kysyä melko rohkeastikin miksi sitten harrastatte tätä lajia?


Heti kun väyläkartta aukeaa silmien eteen tiedän mikä on tämän radan oma väyläsuosikki. Alamäkeen heitettävä ensin oikealle kääntyvä väylä mikä loppuun pyytää kiekkoa feidaamaan korille. Luottoratsu käteen ja nauttimaan matkasta. Pörökokemuksen pilaa vain ylimielinen neljän metrin putti alapantaan.


Taitaa olla melkein pakko fore-väylä. Vai onko? Vaihtoehtoinen ratkaisu on heittää aivan helvetin korkea antsa tiipaikalta katsottuna vasemmalla olevan pöheikön yli ja toivoa, että kiekossa pitää kulma. Ei pitänyt!


Kuva vääristää sillä tähän on tarjolla oikeasti ihan kelvollinen ja leveähkö reitti. Siis kunhan heittää suoraan ja antaa kiekon lopussa kääntää yli oikealle koria kohti vievää reittiä pitkin. Helppoa.

Tässä on tilaa mistä jatkaa vaikka tunnelma tiillä saattaakin olla aavistuksen toisenlainen. Riittää kunhan kiekon saa näille paikoille niin mahdollisuus korille on olemassa. Avausheitolle mittaa määrittävä outti suoraan heittolinjan päässä ei pelaa Tuskasoturille lainkaan, joten siitä ei tarvitse olla huolissaan – ensimmäisessä heitossa.


Ja jos mukavin kokemus oli etukäteen helppo heittää ilmoille niin vastaavasti Dolorosan Vialle sopivaa kohdetta ei tämän jälkeen tarvitse muualta hakea. Ylämäkeen lähdetään suoraan heittämään ja niin pitkälle kuin se on mahdollista. Tässä avausheitossa yhdistyy lähes kaikki mikä voi mennä pieleen urheilusuorituksen aikana.

Ylämäkeen heitettäessä kiekko pitäisi saada pieneen antsaan, pituutta heitettäessä pitäisi käden ainakin olla rentona ja suoraan heitettäessä tekniikka sillä tasolla, että irrotus ja ajoitus osuu jotakuinkin kohdilleen. Tuskasoturin tuloksena on lähes suoraan vasemmalle syöksynyt kiekko, jonka rentoa olemusta kuvastaa hyvin ”ai saatana” -huutojen sointi sellaisella korkeudella, että pelkästä henkimaailman tuskasta ei tällä kertaa ole kysymys.


Radan päättävälle väylälle on jäänyt vain muutama murunen voimia jäljelle ja loppuun saakka suoritettu uurastus palkitaan bogilla johon jostain syystä Tuskasoturi on ihan tyytyväinen. Mittaa viimeisellä väylällä ei ole liikaa, mutta teknisesti ensimmäinen heitto olisi pitänyt saada peliin eikä paiskata sitä feidaten vasemmalle kun ajatuksena oli oikealle kääntävä heitto.


Rata on vaativa, mutta tykkään silti isosti. Tämä muistuttaa hyvin siitä millä tasolla Tuskasoturi lajin parissa harrastaa kun birkkupaikkojen metsästys tällä radalla on enemmän kuin työn takana. Rata on huippukunnossa ja siisti ja kaikesta huomaa, että täällä niin radan hoitajat kuin pelaajatkin arvostavat ja kunnioittavat lajia. Väylät ovat todella monipuolisia ja hyvin rytmitettyjä toisiinsa nähden mikä pitää pelaajan hereillä ja pelko väylien toistamisesta loistaa poissaolollaan.

Omaa tuloskorttia katsellessa ei voi kuin miettiä olisiko sittenkin pitänyt kahteen kertaan kumartaa kyltille tänne tullessa, mutta se on varma että tänne tulen uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun ylimielisyys jollain neppailuradalla meinaa saada otteen. Tämä on paikka missä uskon, että ensimmäinen kierros menee pitkälti tutustumiseen ja ahaa-elämysten saamiseen ja toisella rundilla voi sitten enemmän nautiskella ja jopa tehdä tulosta jos siihen antaa osaaminen myötä. Eli onnistuneeseen Sammatin valloitukseen on helppo resepti. Varaa sen verran aikaa, että ehdit pelata kaksi kierrosta. Ainakin.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: