KAIHU MIKKELI

Pohtiessani edelleen mikä mahtaa olla tuo äsken nähty Kenkävero ja mikä on sen vaikutus suomalaisten kävelykenkien uushankintahintaan huomaankin, että olemme kääntyneet jonkinsorttisen teollisuusalueen kulmille. Matka jatkuu eteenpäin loivaa mäkeä pitkin ylöspäin ja karttasovellus huutaa juuri sopivasti kun parkkipaikan vieressä silmiini osuu infotaulu frisbeegolfin ystäville. Ratakartan tarkastelun perusteella tarjolla on kaksi vaihtoehtoa eli Ama-puoli ja sitten kokeneille osaajille Pro -puoli. Tosin jostain syystä Pro-puoli ei näytä juurikaan tuosta Ama-puolesta eroavan – ”Olisikohan rahat loppuneet kesken”. Birkun kiilto silmissä valitaan pelattavaksi tällä kertaa amatöörirata ja ajatus pakkaslukemista saa aikaan kylmiä väristyksiä.

Ensivaikutelma ei ole karvoja nostattava kokemus. Ihan siistin näköinen paikka, mutta wau-efekti puuttuu tällä kertaa. Vasta varovainen kurkistus ykkösväylän tiipadilta suoraan mäkeä pitkin alas saa Tuskasoturin verenpaineen nousemaan, mutta tällä kertaa hyvällä tavalla. Äkkiä vaihtamaan Salomonin erikoisvarusteiset heittokengät jalkaan, Oshee pullot mukaan ja retkelle!


Ykköstiillä on mukavasti tilaa temmeltää eli alusta on kerrankin riittävän iso ja antaa Tuskasoturille mahdollisuuden horjahdella myös sivuttaissuunnassa. Väylä on mielenkiintoinen kokemus enkä muista vastaavaa nähneeni tai kokeneeni muualla. Väylä on U-kirjaimen muotoinen missä kääntöpisteessä on vielä mando varmistamassa että liian aggressiiviset linjat sakotetaan vähintään yhdellä heitolla. Ensin heitetään siis alamäkeen missä vasemmassa reunassa alhaalla sijaitsee puu, joka kyltinkin mukaan toimittaa ovimiehen virkaa. Oma liian varovainen heitto jää mukavasti juuri sen kuusi metriä vajaaksi ja joudun heittämään aavistuksen hölmön tuntuisen kakkosheiton vain heittääkseni kohta jälleen takaisin lähes samaan suuntaan mistä lähdettiin liikkeelle.

Jos alaspäin oli helppo liidätellä niin tuonne mäen päälle saa Tuskasoturi kyllä repiä olkapäästä irti taas kaiken mahdollisen päästäkseen edes kakkosringin lähettyville. Puttiharjoitteet saavat odottaa vielä yhden ylimääräisen heiton ajan kun ensimmäinen yritys suuntautuu väylän oikealla puolella olevien puiden runkoihin ja ottaa pystyasennossaan muutaman metrin mäkeä pitkin takaisin alaspäin. Kun ensimmäinen puttikin osuu vain alapantaan niin tuloksena on tupla, mutta harmituksen sijaan tunnetila on tällä kertaa enemmän ihmetys.


Tämä näyttää hienolta! Ensin vasemmalle ja sitten loivasti oikealle kaartava väylä missä oikeaa heittolinjaa vartioi molemmin puolin omaan silmään aavistuksen ahtaan oloiseksi tekevät puulinjastot. Ahdasta vaikutelmaa on korostettu vielä laittamalla oikealle puolelle heittopaikasta lukien rivi aidan näköistä puumateriaalia. Jos Tuskasoturi haluaa pysyä väylällä niin heittotehoista pitää ottaa se puolet pois ja valita sellainen kiekko mikä tukee tarkoitusta. Tästä johtuen tai siitä syystä kaksi ensimmäistä heittoa meneekin kyllä käytävää pitkin, mutta mitään Kristian Kuoksan ennätyksiä ei olla rikkomassa.

Korilta katsottuna väylä näyttää juuri niin kauniilta kuin se vain voi olla kun heitto kulkee haluttua linjaa pitkin. Pelimiehet heittävät tämän yhdellä ja Tuskasoturi kolmella päälle. Olo on kuitenkin jotenkin levollinen kun tällä kertaa kiekon ja mahdottomalta tuntuvien uusien heittoasentojen etsimisen sijaan pystyi nauttimaan vain putteriheittojen vakaasta olemuksesta väylää pitkin. Seuraavalla kerralla voisikin sitten taas kokeilla repäistä kädestä kaikki irti ja etsiä avauksen jälkeen mutkalle vääntynyttä draiveria ja huudella kovaan ääneen siitä ”yhdestä puusta” joka yksittäisenä epämiellyttävänä kokemuksena sattui jälleen kerran osumaan vain Tuskasoturin tielle.

Erikoismaininta siitä, että korien yläpannat on tehty tekemään rahaa eli ne on valjastettu mainospaikoiksi. Raha ei tässä lajissa oikein tunnu saapuvan kuin pyytämällä eli kaikki ratojen kunnossapitoa ja uudistuksia tukevat toiminnot ovat enemmän kuin tervetulleita.


On mahtava tunne nousta tiin päälle kun edessä viilettää kymmenen metriä alapuolella autoletkat ja rekka-autot vieden uusia kiekkoja Powergripiin ja Fribastoreen myytäväksi. Kun kääntää kasvot toiseen suuntaan on tarjolla silmiä hivelevä kokemus missä syvän rotkon yli olisi tarkoitus onnistua kiekko heittämään välttäen puuosumia. Heittopaikka ja kori sijaitsevat noin suurin piirtein samalla tasolla, mutta ajatus tuolta rotkon pohjalta heittämisestä ei houkuttele joten nakkaan kiekkoni korin juureen ja ylimielisesti puttaa kolmemetrisen yläpantaan ja parin korttiin. Fiksua!


Juuri kun luulit että kasiväylän tuska veden kanssa helpottaisi tarjolla onkin uusi mahdollisuus kastella ja puhdistaa kiekkoja. Lyhyt ja alamäkeen heitettävä väylä on kaikkea muuta kuin helppo sillä mahdollisuus puuosumiin tarjoaa oivan keinon sujauttaa kiekon kulkusuunta sinistä kohti ihan pyytämättäkin. Heiton ja kiekon valinta tälle radalle on helppo. Käteen markettikiekko koska ajatus sen upottamisesta järvimaisemaan ei tunnu niin pahalta kuin 37 päivän metsästämisen jälkeen käsiin saadun erikoisputterin hävittäminen. Heitoksi valitaan ”silmät kiinni” ja vasta hiljaisuuden rikkovan äänimaailman saadessa taas uusia ärsykkeitä on lupa laittaa pupillit taas loistamaan. Tuntuu jotenkin väärältä nostaa pirkko tältä väylältä kun kaikilta muilta väylillä tähän mennessä paras tulos on ollut par kun silmät on saanut pitää auki.


Tähän maisemaan tullessa on pakko pitää pikku breikki ja keräillä oikeastaan vähän kaikkea mitä on jäljellä kahdelta edelliseltä väylältä. Kympillä onnistuin hävittämään kaksi kiekkoa veden pinnan alapuolella ja väylällä yksitoista taas heitettyä kaksi kertaa mäkeä pitkin ylöspäin kiekon ottaessa molemmilla kerroilla pompun pystyyn ja rollaillen takaisin lähtöruutuun. Nuo kaksi eivät kuulu suosikkeihin taloudellisten menetysten johdosta, mutta frisbeegolfväylinä ne ovat molemmat aivan loistavia ja kauniita.

Rata kaksitoista on myös kaunis, mutta sekin varsin haastava. Ajatus siitä että kiekon saisi ensin noiden edessä makaavien puiden ohi on jo saavutus Soturille. Kori vilkuttelee tuolta vastarinteen suunnasta ja ajatus sinne yhdellä heittämisestä tuntuu jotenkin täysin epätodelliselta. Otan käyttööni väylältä yhdeksän opitun ”silmät kiinni” -tekniikan ja jään kuuntelemaan millainen heitto osuu kohdalle. Täysi hiljaisuus viestinee siitä, että tällä kertaa ollaan menty sujuvasti puiden välistä. Mutta minne – siitä lähdetään ottamaan selvää.

Kiekko makaa taikurin ja muiden yllätykseksi aivan pelattavalta paikalla ja jonkun muun mielestä voitaisiin olla jopa birkkuputilla. Tuskasoturin ajatus on enemmänkin se, että miten seuraava lähäri saataisiin pysymään tuolla korin juurella paikoillaan ilman halukkuutta painaa alamäkeen vauhtia kiihdyttäen. Tällä kertaa silmät auki heitetty räpellys jää jostain syystä paikoilleen ketjukokonaisuuden jalkaan lähes kiinni ja parin nosto tuntuu kuin olisi kotkan tehnyt.

Tähän saakka ollaan tultu Ama- ja Pro -puolen kanssa samaa matkaa, mutta nyt tarjolla on kaksi vaihtoehtoa valita ”next tee”. Amapuolen pojat menee portaiden alapäästä vasemmalle ja Pro jatkaa korin takaa ylöspäin mäkeen. Ratakarttaa seuraamalla tässä ei pitäisi olla mahdollisuutta mennä väärin. Vai mitä sanoo mäen päälle Pro -puolen tiille ehtinyt Tuskasoturi?


No nyt vihdoin on mahdollisuus siihen varmaan birkkuun. 46 metrinen suora heitto ei voi epäonnistua. Tapana on ollut jättää tälläkin kierroksella heittoja vähän vajaaksi eli nyt ajatus on laittaa vähän reilummin forcea peliin. Kiekko lentää suoraan luin luoti ja ohittaa korin vain metrin verran oikealta puolelta. ”No varma pirkko kuitenkin”. Korille päästyä ajatus pakkasesta vaihtuu muihin suomalaisiin perinnenimiin ja kiekon etsintä helvetin jyrkän mäen alapäästä voi alkaa.

Tämä väylä on jälleen yksi tämän radan erikoisuuksia jota ei voi kuin ihailla kunhan on verenpaineen saanut tasaantumaan. Bogista huolimatta tykkään isosti!


Tätä olikin odotettu. Pitkä liidätysväylä missä Tuskasoturein kipeytynyt olkapää saa jälleen mahdollisuuden ottaa uutta osumaa. Mikäköhän siinä on, että aina kun näille väylille saapuu niin ajatus korille pääsemisestä nousee ensimmäisenä esiin vaikka harjoituskentällä heitetyt draivit on maksimissaan koskaan olleet siellä 100 metrin korvilla. Nyt sitten jostain syystä tässä seuraava heitto meneekin sen 160 metriä eteenpäin ja loppuun kaartaa vielä pienellä feidillä suoraan korille. Usko ainakin on kova omaan tekemiseen.


Radan päättävä puoli Aman osalta menee päätien toiselle puolelle ja sieltä aidan välistä kulkevaa omaa polkuaan pitkin. Kävellessä miettii olisiko tämän väylän voinut sijoittaa muualle, mutta kipeytynyt polvi vie ajatukset kuitenkin omaan henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Väylällä kuusitoista oli tosiaan yritetty heittää pitkälle ja horjahdus heiton perään oli ollut poikkeuksellisen raju ja yllättävä. Tiiltä kylkiasennossa hiekkaan mätkähtäneen Tuskasoturin polvi jäi jopa omalla mittapuulla aavistuksen hassun näköiseen asentoon kehon alle. Ja jostain syystä siihen sattuu nyt ihan helvetisti.

Viimeinen väylä heitetään paikoiltaan alamäkeen ja pieneen antsaan liitävä luottoratsu Prodigy PA4 mukailee kuin oppikirjasta väylän muotoa ja laskeutuu korin juurelle kuin marja poimittavaksi koriin. Triplamando on kiva lisä tähän väylään ja pakottaa kokeilemaan jotain muuta kuin kaiken yli heittämistä.

Koko matkan vieressä seuraa jyrkähkö mäki mikä pitää heittäjän otteessaan ja ajatus kahluuharjoituksista hiekkalaatikossa laittaa kokeneemmankin pelurin tekemään parhaansa. Väylää ei ole leveydellä pilattu joten nostobirkku tähän on parasta miten kiessin voi päättää.


Korilta kun kävellään hymy huulilla poispäin niin kyltti ”Pro 17” herättää mielenkiinnon. Edelleen aivan fiiliksissä edellisen väylän suonenvedoista otan muutaman askeleen vauhdin vasemmalle kulkureitistä ja eteen aukeaakin pala taivasta. Sen saavuttamiseksi tälle heittopaikalle on rakennettu ehkäpä se pisin vauhdinottoalusta mihin olen törmännyt. Punaisella värillä on vielä haluttu muistuttaa heittäjää siitä heiton aikana, että aivan kohta on matto loppumassa ja olisi syytä pyrkiä saamaan edes jonkinsorttista tukijalkaa esiin hidastamaan vauhtia.

Koska edessä tai takana ei näytä tällä erää olevan muita henkiolentoja niin päätän kokeilla tämän väylän kestävyyttä. Polvi kokee ihmeparantumisen ja syöksyn jälleen ylikovalla vauhdilla mattoa pitkin ja saatan ilmoille alivakaan luottodraiverin. Vastatuulesta niin kovasti tykkäävä muovi kippaa yli lähes samantien ja painaa aivan liian kauas ketun kolon yli oikealle. Kauas se kyllä lentää tällä kertaa, mutta aivan helvetin väärään suuntaan. Pakkaan laukun, käännyn ympäri ja lähden autolle. Powergripin verkkosivuilla kerrotaan, että jos laitan tilauksen sisään 1 h 13 min kuluessa niin uusi kiekko lähtee vielä tänään eteenpäin kuljetukseen.


Takaisin parkkipaikalle kävellessä olo on aavistuksen pölmistynyt. Kokemus on ollut niin upea ja huomaan väsymyksen iskevän kuin luoti jalkoihin. Mäkeä on saanut kiivetä ylös ja alas lähes huomaamatta ja sitten ihan huomatenkin. Kokonaisuus on Ama -puolen osalta aivan loistava ja kaiken kruunasi vielä uskomattoman kaunis väyläkokemus Pro-puolelta.

Rata vaatii kyllä aavistuksen osaamista tai sitten riittävän terveen egon, että kykenee nauramaan itselleen ja virheilleen. Parit eivät tule itsestään puhumattakaan birkuista. Täällä tuntuu, että jokaisella väylällä olet radan otteessa ja ihannetulos tuntuu oikeasti ihan saavutukselta. Vaikka vaatimustaso on Tuskasoturin näkökulmasta korkea on elämys sellainen, että tästä vaikka maksaisi jos voisi. Väylät haastavat heittämään monipuolisesti ja saavat vankkumattoman ”Antsa-Antinkin” kokeilemaan välillä jotain aivan muuta. Yksityiskohtana mainittakoon vielä, että ihan joka väylällä ei välttämättä kannata sitä luottoratsua laittaa liikenteeseen sillä veden vaara on muutamilla väylillä, ainakin Tuskasoturille, ilmeinen.

Pro- ja Ama-puolet kulkevat hyvin pitkälti yhteistä matkaa ja vain kaksi väylää on ns ”omaa väylää” Ama-puolella. Sille on kuitenkin ihan hyvä ja perusteltu syy. Nuo kaksi Ama -puolen korvaavaa väylää kun löytyvät Pro -puolelta sieltä radan loppuosalta ja totuuden nimissä nuo väylät ovat varovaisellakin ilmaisulla aavistuksen pitkiä jos heittopituutta ei ole riittävästi. Toki fiilistelyn kannalta voi Pro-puolen käydä pelaamassa ihan Soturinakin ja suorittaa käyttövoimaveron tilaamalla paluumatkalla uusia kiekkoja kadotettujen sielujen tilalle. Se on hinta mikä pitänee maksaa tai ainakin siitä mahdollisuudesta pitää olla tietoinen. Minä maksan sen jopa mielelläni noista kokemuksista. Tänne pitää tulla uudestaan joka kerta kun ohi ajetaan. Jos et ole vielä käynyt täällä niin elämyksiä hakevalle suunnaksi Visulahden sijaan ensi kerralla Kaihu.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: