SKOGBY

Oikealla puolella minua tervehtii Västerbyn B-radan yksinäinen kori nurkassa kun painan kulkupelini renkaita kohti Hangon tietä eteenpäin kevätauringon helliessä ulkona liikkujia. Käännän hetken kuluttua tuttuun tapaan keulan Dagmarin puiston kautta kulkevalle tielle sillä jotenkin olen vain tottunut tätä kautta tänne ajamaan. Junaradan ylityksen jälkeen keho alkaa selkeästi jo heräilemään ja tunnistamaan, että kohta oltaisiin perillä. Kuin ensi kertaa vuoristorataan juokseva pikkupoika huomaan kiihdyttäväni uuden asfalttitien saadessa otteen renkaista. Jatkan vielä muutaman sata metriä risteyksestä takaisin radalle päin kunnes tiedän, että nyt pitää hetkeksi painaa jarrua ja ottaa loppumatkan hiekkatie varovaisella otteella. Aurinko läikehtii puiden runkojen välistä ja saavun varmoin ottein parkkipaikan kohdille missä punainen pieni rakennus ottaa jälleen Rispiikiekkoilijan vastaan tervehtien. Tavaksi on tullut tervehtiä kaikkia lajivaikuttajia takaisin joten pikaisesta käden heilautuksesta saa nauttia myös tämä laudoista kasattu rakennus – ”Tuntuu kuin kotiin olisi tullut”. Nyt vasta huomaankin kuinka paljon olen tätä odottanutkin. Edellinen käynti taitaa olla viime syksyltä ja ikävä on ollut kova. Tämä on ollut, on edelleen ja tulee olemaan The Rata minkä valitsen jos yksin lähden nautiskelemaan ja nauttimaan lajista.

Rata sijaitsee mukavasti Tammisaaren ja Hangon välissä ja antaakin mahdollisuuden oikean Frisbeegolfin superpäivän viettoon jos tähän samalla päivälle yhdistää Hangon Lillmärssänin ja Västyrbyn kaunokaiset. Tällä kertaa tarkoitus on keskittyä vain yhteen hyvään ja vaikka ajoaikaa tuleekin n. 40 minuuttia allekirjoittaneen kotiovelta niin olen todennut, että mieluummin käytän tuon ajan matkustamiseen ja ajon aikana frisbeegolf aiheisten podcastien sisällöstä nauttimiseen kuin pk-seudun ruuhkakenttien väylillä odotteluun. Ykkösringin poikien sekoilua kuunnellessa matka taittuu varsin jouhevasti.


Muutama muukin auto on arkiaamupäivästä myös asetettu puiden varjoon lepäämään ja mistään ruuhkahelvetistä ei voi edes leikillä puhua. Parkkipaikalta on muutaman kymmenen metriä ykköstiille, joka kerta toisensa jälkeen toivottaa ylväästi heittäjän tervetulleeksi ja tekee sen tyylikkäästi. Korkeiden mäntyjen välistä kulkee selkeä ja leveä linja koria kohti. Väylä kaartaa ehkä hivenen oikealla ja ennen koria on tarjolla vielä hiekkaan porautunut potero rokottamassa liian matalat heitot syliinsä. Harjoitusheitot on säästetty tällä kertaa tähän ykköstiille ja käteen valikoituu MVP Wave Fission, joka tarjoilee mukavan ja helpon tavan aloittaa kierros. Flättinä heitetty pannu lähtee rivakasti ranteesta ja vain aavistuksen huono kohdistus tarkoittaa tällä kertaa oikealla olevien puiden olevan tiellä. Perään tarkkaakin tarkempi lähestyminen, koska tilaa on mukavasti tarjolla ja varman oloinen putti sisään. Par korttiin ja tunne on mahtava. ”Voi helvetti, että tää on makee laji ja tää rata on kuin unelma!”. Hiekkapohjainen maasto mäntypuiden ympäröimänä. Kyllä kiitos. Minä tykkään.


Kakkosväylän parin jälkeen on mukava siirtyä kolmosväylälle missä huomaan kiekkoa valitessa etten ole tähän koskaan edes ajatellut saavani birkkua aikaiseksi. Vaikka matka ei ole pitkä niin haasteet kiekon sijoittamiseksi löytyvät lähempänä koria – ”Onhan tämä väylä nyt uniikki”. Tätä pieneen antsaan heittävää väylää on aina tullut lähdettyä pelaamaan liian varovaisesti ja niin tälläkin kertaa. Alkutaipaleen jälkeen korin eteen alkaa kasautua kivimassoja ja niistä tälläkin kertaa muoviseos ottaa miehekkään kimmokkeen. Yhdellä putilla ei mennä, mutta kaksi riittää ketjujen kilinään.


Muutama askel korin taakse mäkeä alaspäin ja käännös oikealle hiekkatietä pitkin. Nyt valmiiksi niin kamera kuin putterikin. Meri kimaltelee takana toivottaen suolaiselta vedeltä päin saapuvan tuulen mukaan peliin yhä paremmin. Seuraavilla kolmella väylällä onkin mahdollisuus nautiskella noista puhureista sinisen värin saattelemana. Tämä väylä tuntuu helpolta, mutta liian usein tulee nähdyksi turhan varovaista suorittamista ja niin tälläkin kertaa. Matkaa on vain reilut kuusikymmentä metriä alamäkeen, mutta ei kiekko siltikään lennä jos siihen ei saa liikettä. Nokka pystyssä laitettu putteri ei varsinaisesti liidä vaan jarruttelee tuulen avustuksella kakkosringin reunalle. Vähän väkisin väännetty hyppyputtiaskelputti -sekoitus jää muutaman metrin vajaaksi ja par ei ole tälle väylälle välttämättä se tulos mikä mielessä oli kun avausheittoa lähti suorittamaan. Suoraan heittämisen sijaan tuossa oikealla menee kyllä hysselinja, mutta en voi sanoa sitä kokeilleeni tarkoituksella vielä kertaakaan.


Annettujen infotaulun tietojen perusteella tämähän on varmasti joka kerta birkkuväylä, mutta mando sekä korkeahko pudotus korin oikealla puolella tekee tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen suorittaa onnistuneesti. Näin harrastepelaajalle tuntuu, että kiekkoa saa laittaa sellaiseen hysseen, että sen lento-ominaisuuksista ei välttämättä ole mitään takeita. Tällä kertaa oma tuntuma heiton jälkeen on se, että nyt ollaan aivan liikaa vasemmalla, mutta kiekolle saavuttaessa lopputulos yllättää positiivisesti. Kiekko lepää mukavasti korin vieressä on tämän päivän ensimmäinen birkku näkee päivänvalon.


Edellisen väylän fiilistelyn jälkeen ylimielinen ajatus pääsee ottamaan taas hetkeksi vallan. Kutosväylää tullaan mäen päältä suoralla linjalla korille saakka ja näkymä on miellyttävä vaikkakin aavistuksen tukkoisen oloinen. Ryntään heittämään tätä melkoisen suoraa ja Tuskasoturille pitkää väylää täysin holtittomasti ilman minkäänlaista sitoutumista siihen mitä olen tekemässä. Ajatus ”heitän nyt pitkälle” ei ole oikea tapa saada kiekkoon liikettä. Nojaudun heitossa mukavasti takakenoon käden tehdessä taas kropan sijaan enemmän töitä. Kiekko lähtee yhtä mukavasti kaartamaan vasemmalle ja kauempana rinteessä pölisee aavistuksen turhautuneen heittäjän suusta päässeen ”perkele” lisäksi yksi pettynyt pala muovia. Kiekko lepäillee sellaisessa paikassa, että ainut vaihtoehto on heittää se sellaiseen paikkaan mistä seuraavan voisi saada korille. Täysin ansaittu bogey ja orastavasta ylimielisyydestä on jäljellä vain muisto.


Kun etuysi on taputeltu niin päästään siirtymään puiden siimeksestä hetkeksi aavistuksen reilumpaan tilaan heittämään. Edelliset kolme väylää kun on kiukutellut heittopituuksien ja eteen astuneiden puiden sijainnista on mukavaa päästä irrottelemaan oikein kunnolla. Eteen aukeaa kymppiväylä ja sen tarjoama lähes varmaksi mainittava birdie. Hymy kasvoilla mietin jo kuinka kohta merkkailen taas miinusta korttiin. Matkaa korille on muutaman putterin verran, mutta eihän iso mies voi sillä heittää kun tarjolla on kerrankin tilaa. Kaikki heitot kelpaavat kunhan eivät vaan mene tuon mandopuun väärälle puolelle. Kiekko käteen, aavistuksen reippaampi vauhti kuin koskaan tänä vuonna vielä ja jäykän käden repäisystä aiheutuvan kivun mukanaan tuoma ”Ai saatana”. Heitto on valmis!

No nokka pystyssä kädellä heitetty draivi ei ottanutkaan mittaa eteenpäin vaan pysähtyi ilmassa ja vaappui mukavasti juurikin sille paikalle mistä seuraavalla korille heittäminen tuntuu jo mahdottomalta. Oikeasti ja vakavasti mietin hetken millainen heitto tähän pitäisi laittaa, että kiekko olisi korilla. Oikea vastaus on ”ensin mando oikein ja sitten toinen korille”.


Muutaman par väylän jälkeen käsikin alkaa pikkuhiljaa näyttää elpymisen merkkejä ja usko kierroksen toteutumisesta loppuun saakka on vahvasti läsnä. Tuloksen teon salaisuus on siinä, että osaa heittää riittävän huonosti, että par kolmosilla kiekko jää aina pelattavaan paikkaan niin ihannetuloksen saaminen kahdella heitolla korille ja nosto sisään on itseasiaa helppoa. Samaan aikaan jotenkin myös niin helvetin noloa. Väylä 12 on mukava sillä koria ei näy tiille ja oikeaa linjaa tarjoaa heittäjälle korkea puu pienen rinteen etureunalla keskellä väylää. Siitä linja talteen niin, että antsassa painaa puun vasemmalta puolelta sisään ja antaa kiekon laskeutua korin juurelle. Siis ihannetilanteessa. Tuskasoturi jättää yliyrittämisestä siipeensä ottaneen heittovälineensä tuon edellä kuvaillun puun juurelle ja siitä kahdella putilla taiteilee parin tuloksiin. Hävettää.


Kova tuuli pitää Tuskasoturia edelleen otteessaan ja onnenluvulle saavuttaessa tuuli piiskaa oikein urakalla vasemmalta oikealle ja eteen aukeava väylä oikein huutaisi vakaata kiekkoa lentoradalleen. Pakkasin laukkuun tälle kierrokselle mukaan poikkeuksellisesti talvella ostetun Prodigy Falcorin lähinnä siksi, että jos sattuisi joitain muitakin lajiharrastajia osumaan näköetäisyydelle niin voisi tuota kaunokaista sitten hipellellä käsissään aivan kuin osoituksen muille, että tällainen Tuskasoturi todellakin tarvitsee tuollaisen täysin ylivakaan pannun pystyäkeen harrastamaan. Olen talvella yrittänyt myös ymmärtää lajikulttuuria siltä osin, että on trendikästä vain ostella kiekkoja sen takia, että se on mukavaa. Ei niinkään sen takia että niillä olisi mitään käyttöä. Keräilyharrastus on toki erikseen, mutta massatuotannolla painettujen kiekkojen osalta ymmärrykseni arvon noususta hakee vielä ymmärrystä.

Kaikki nyt kädessä lepäävään kiekkoon liittyvä info on tähän mennessä peräisin Seppo Pajun ja muiden osaajien videoilla saatujen tietojen varassa. Yllätys on melkoinen kun painan kiekon menemään radan oikeaan reunaan aivan pienen pienessä antsassa ja huomaan kuinka se luonnollisesti liukuu nätisti ilmojen tiellä ilman oikeastaan mitään suurempaa taistelua tuulta vastaan. Kiekon ominaisuuksien mukaan se alkaa kääntymään kohti kohdetta ja pysähtyy kuin pyynnöstä kolmen metrin päähän korista vasemmalle. Oma ilmeeni on enemmän kuin hämmentynyt. Mitä juuri tapahtui! Itseäni kerätessä olen vakuuttunut siitä, että jostain kuuluisi kiekon iloista huutoa kuin toivottaen epäilijälleen tervehdyksensä – ”ole hyvä”. Elämäni ensimmäinen heitto tuolla kiekolla tuntui niin hyvältä, että päätän säästää seuraavan jonnekin todella kauas tulevaisuuteen. Jätetään tuo nyt kuitenkin täksi kesäksi bägiin asumaan.


Väylä 16 on aina tuntunut siltä, että tässä saa onnistumisia. Väylä kulkee hiekkatietä pitkin ja matkaa korille ei kerry sellaista määrää etteikö myös Tuskasoturi voisi pirkkoa tähän ihan tosissaankin hakea. Alivakaa draiveri kädessä lähden heittämään distancea niin paljon kuin lapasesta lähtee ja ei niin yllättäen kiekko flippaa yli ja jatkaa matkaansa väylän oikeaan reunaan väistellen mukavasti eteen osuvia puunrunkoja. Tällä kertaa osuma metsäteollisuuteen tulee vasta liu’un loppupäässä joten edelleen ajatus böördistä kulkee vahvasti mukana.

Yllätys onkin mukava kun saavun kiekolle sillä täällä oikealla meneekin korille itseasiassa aavistuksen jopa helpompi reitti. Tätä ei tiiltä näe eikä oikeastaan muutenkaan ellei satu tälle puolelle hiekkatiestä astumaan. Nyt ei tarvitse heittää kuin suoraan ja antaa kiekon tehdä työ ja feidata korille. Tällä kertaa ohjeet on taltioitu kiekon vastaanottokeskukseen ja pienen skipin kautta oranssiin taipuvainen punainen muovi löytää itsensä metallisen uuden ystävänsä jalkojen juurelta. Tältä parneloselta mukaan pikkupakkanen ja uusi pelikirja tähän väylään.


Väylä 18 ei ole liian vaikea, mutta jostain syystä siitä tekee itselleen vaikean. Näkymä tiiltä on jotenkin sellainen, että ainakin allekirjoittanut lähtee liian helposti heittämään liikaa oikealla vaikka reitti korille on enemmänkin suora. Edellisen väylän täysin suora heitto toimisi tähän myös, mutta jostain syystä pitää kokeilla jotain ihan muuta ja kiekko vaappuu tuolla hiekkatien puolessa välissä olevien puiden oksilla. Forella tämän pelaisin toki, mutta edelleen käsi on siinä kunnossa ettei sillä saa kämmentä heittää – ei lääkärin vaan yleisön pyynnöstä.

Radan päättävän korin ympärillä on tilaa mukavasti ja 8 metrin putin onnistun sitten heittämään alapantaan ja tyhmä ilme naamalla otan tähän täysin turhan bogin. Lähestymisheitossa taisi olla mukana jo haikeutta siitä, että kierros olisi kohta ohi ja siksi jäi vajaaksi. Oshee kädessä, lopeta kierros Udiscin näytöllä ja reippaat askeleet hiekkatietä pitkin eteenpäin antavat mahdollisuuden kuitenkin muutaman kymmenen metrin päästä kääntyä vasemmalla ja aloittaa uusi kierros ykköstiiltä.


Tässä radassa on jotain maagista itselleni sillä tänne huomaan haluavani aina kun on mahdollisuus lähteä hyvällä säällä nauttimaan lajista. Yksi syy on varmaan se, että täällä Tuskasoturi kokee valtavan määrän onnistumisia ja radalla suoritettu tulos tukee myös tätä väitettä. Eikös se niin mene että par tarkoittaa radan ihannetulosta ja jos siihen pystyy pelaamaan niin rata on juuri oikean tasoinen pelaajalle. Jos mennään liikaa alle eli pakkaselle se 8-10 yksikköä niin rata on liian helppoa ja taas vastaavasti 8-10 yksikköä plussalle niin rata on liian vaikea. Helppoa algebraa itseasiassa.

Heittoalustat ovat mattoina maanpinnalla ja hyvässä kunnossa. Niistä näkee että niitä on suoristettu ja muutenkin pidetty hyvässä kunnossa. Kiitos! Tämä on varmasti yksi tärkeä tekijä kun ylipainosta kärsivä uros hiippailee maton päällä yrittäen olla loukkaamatta itseään sen vakavammin. Sen oikein huomaa, että täällä heittäessä ei tarvitse jännittää koko aikaa sitä mahtaako sitä astua vasemman vai oikean nilkkansa ympäri ottaessaan horjahduksen jälkeen tukea heittoalusta ulkopuolelta. Korotetuilla alustoilla kaatumiset kun ovat enemmän arkipäivää kuin poikkeuksia.

Rata on yleisilmeeltään siisti ja jotenkin sitä leimaa kotikutoinen tunnelma, mutta hyvällä tavalla. Olen aina tuntenut itseni tänne tervetulleeksi vaikken lajitaitoja osaakaan vielä. Sijainnista johtuen täällä on mukavasti ollut tilaa pk-seudun ratoihin verrattuna ja kun osaa tarkastella livenä ennakkoon ettei aktiivinen kilpailutoiminta osu juuri samalle päivälle niin uskon, että Tuskasoturi mahtuu aina pelaamaan. Ja vaikka porukkaa sattuisikin joku kerta osumaan enemmän niin peli etenee täällä sujuvasti koska kiekot löytyvä helposti ja radalla ei oikeastaan ole sellaista perinteistä pullonkaulaväylää mikä stoppaisi liikenteen kokonaan. Mietin pitkään haluanko olla tämän radan suhteen rehellinen, sillä pelko siitä että sana kiirii entisestään radan hyvistä puolista tarkoittaa mahdollisesti väen lisääntyessä lisää odotusaikaa. Olisi kuitenkin väärin jättää tietämättömät Tuskasoturit infosateen ulkopuolelle joten todettakoon, että Skogby on jokaisen harrastetason pelaajan taivas. Kokonaisuutena kaikki mitä Tuskasoturi radalta pyytää ja arvostaa.


Ratakartta, Udisc ja radalla sijaitsevat infotaulut pitävät Tuskasoturinkin jännityksessä ,että millä mitoilla täällä mahdetaan heittää. Kun aihetta hetken pohtii niin on pakko oikeastaan nostaa esiin väite, että onko sillä itseasiassa oikeastaan mitään väliä. Pituudet pitäisi enemmänkin osata tuntea kuin tehdä tarkkaa analyysia sitä kuinka kaukana kori on heittäjästä. Pituus korille ei olekaan välttämättä se ratkaiseva tekijä vaan se miten kiekon saa korille. Voi olla hyvinkin että kiekko pitää ottaa 15 metriä ennen koria alas jolloin heitettävä mitta onkin koriin nähden -15 metriä. Pituuteen vaikuttaa maaston muoto ylä ja alamäkineen, griinin luonne eli kaltevuus, liukkaus jne. Perinteisen golfin puolella vuosia sitten totuin käyttämään niin kiikareita kuin golfkelloja tarkan mitan saamiseksi, mutta mitä pitempään olen pelannut sitä enemmän haluan tuntea matkan ja siihen käytettävän välineen. Voi olla joillekin vaikea saada kiinni tai yrittää ymmärtää, mutta luulen että joukossa on joitakin jotka löytävät mistä puhutaan. Oli se sitten golfin i9 tai frisbeegolfin PA3. On totta, että siinä vaiheessa kun pelaaja pystyy toistamaan lyöntinsä tai heittonsa joka kerta 10 metrin sisään voisi sanoa mittareista olevan apua. Toisaalta kun tarkan mitan yhtälöön lisätään vallitseva tuuli ja muut olosuhteet niin yleensä harrastajalla riittää hankaluuksia ihan näidenkin kanssa arpomisessa. Kuvien yhteyteen laitettavat metrimäärät on peräisin Udiscista joten monessakin tilanteessa niiden paikkansa pitävyydestä ei ole takeita. Oma etäisyyskiikari kun on kotona – edelleen.


Tuloskortista jäi paljon kentälle ja parhaimmillaan uskon, että Tuskasoturin tulos saattaisi painua muutaman pykälän enemmänkin pakkasen puolelle. Toisaalta kun tuulinen keli osuu kohdalle niin ihannetulos lienee aika osuva tulos silloin. Potentiaalista tuloksen tekemistä mittaava birkkupaikkojen määrä jäi tällä kierroksella jopa häiritsevän alhaiseksi. Teoriassa noin yhdeksällä väylällä birdie paikka voisi olla otettavissa ja siitä kun laskee pois puolet puttiprosenttien mukaan niin tarjolla voisi olla keskimäärin 4-5 pirkkoa kierrokselle. Bogifree -kierros olisi otettavissa lähes joka kerta kunhan keskittymien ja sitoutuminen heittoihin pysyy koko kierroksen ajan.

Udisc Skogby

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: