Olen pakannut matkaan saamieni ohjeiden mukaan muovisen lasten lapion ja ämpärin. Tarjolla olisi kuuleman mukaan hiekkaa sen verran, että sitä riittäisi jopa leikkeihin saakka. Rata löytyy helposti ohjeita seuraten ja parkkipaikka sijaitsee kehätien varressa levikkeellä minne on tarkoitus nähtävästi laittaa menopelit sen mukaiseen järjestykseen minkä hintalappu määrää ja löydämmekin heti oman paikan – ”Tuolla kauempana näyttää olevan noita edullisempia malleja”. Ensimmäinen etappi suoritetaan portaita pitkin harjun päälle ja ensimmäiset maistiaiset kipuamisesta on suoritettu hien ottaessa ensiaskeleita otsalohkossa. Nopea katsaus ympärille tarjoaa aavistuksen sekavan olon näin ensikertalaiselle, kun edessä seisovan korin takaa kuuluu reipas ”Fore” ja kiekko sujahtaa jalkojeni juureen toivottaen tervetulleeksi Nummelanharjulle. Kulkusuuntaan nähden vasemmalla sijaitsee jonkin sorttinen grillikatos, missä tuoksusta päätellen keitellään trangialla jonkinsorttista keittoa tai vastaavaa sekamelskaa. Ensivaikutelma on retkeilymäinen ja enemmän frisbeegolfin harrastuspäähään sopivaa toimintaa kuin tiukkaan kilpailuun keskittyvä kokonaisuus. Siltä osin siis hyvin Tuskasoturimainen.
Tänne kolmosväylälle tultaessa alkaa sykekin pikkuhiljaa tasaantua. Ykkösväylän yllätys löi kyllä Tuskasoturia päähän ja isosti eikä siitä suorituksesta meinannut oikein tulla mitään. Miten selättää 28 metrinen väylä kuivin jaloin? ”Heitänkö, puttaanko, vain hyppyputtaanko”. Lopputulos oli joku näiden kaikkien kolmen sekoitus ja kiekko jossain aivan muualla kuin korilla. Takana keittoa ryystänyt ryhmä näytti selkeästi nauttivan epäonnistumisestani ja sekös jos mikä nostatti oman mieleni lisäksi verenpainetta ja sitä kautta vaikutus heittoryhmämme hilpeisiin tunnelmiin oli aistittavissa vielä koko kakkosväylän kestäneen mykkäkoulun ajan – ”Mukava harrastus”. Vihdoin hyväntuulinen keskustelu saatiin taas avattua kolmosväylän tiillä – ”Kenen vuoro?”
Jos kolmosväylällä tuli taas yritettyä liikaa avausheitolla, mutta pelastettua par korttiin niin tällä väylällä ei sitä pelkoa ole. Vaikka äkkiä katsottuna heitettävä väli on suora ja leveä niin Tuskasoturille tuokaan ei välttämättä riitä pitämään kiekkoa väylällä. Kun neljäs heitto lähtee puiden seasta kirosanojen saattelemana voi vain todeta, että kierrosennätyksiä ei tälläkään kertaa olla hätyyttelemässä. Joku elämää viisaampi juniori huutelee ohi kulkevan tien varresta polkupyöräänsä nojaten, että kahdella putteriheitolla olisi saanut parin korttiin. Niinkö! Ihanko oli uutinen!
Kun takana on useampi puuosumien siivittämä väyläkoettelemus on mukava saapua pitkästä aikaa väylälle missä on tarjolla, ei ainoastaan teoreettinen, vaan ihan oikea mahdollisuus saada birkkua korttiin. Lisäjännitystä tarjoaa risteävät väylät ja kolmosväylän avausheitot, joita väistellen päästään tämän vihreän maton ympärille ihmettelemään tulevaa. Silmien eteen aukeaa ylhäältä alaspäin heitettävä väylä ja mittaa on reilut 80 metriä ”Midarihommia” totean ja painan tuulettomaan keliin vanhan Prodigy M4 väylän vasempaan reunaan mistä tuo alivakaa liitokone alkaa tehdä työtään kääntyen kunniakkaan ryhdikkäästi hiljalleen oikealle. Se lentää juuri niin hienosti kuin sen kuuluukin lentää ja voin vain olla ylpeä itsestäni ja heitostani. Nostan bägin jo selkään kiekon vielä liitäessä matkallaan ja olen omalta osaltani valmis siirtymään seuraavalle väylälle – ”Nosto korin juurelta ei tuottane ongelmia”.
No tämähän on se väylä miksi niin moni tulee Nummelanharjulle pelaamaan. Järjettömän hienon näköinen väylä missä myös Tuskasotureilla on mahdollisuus onnistua. Ylhäältä alaspäin 188 metriä ja paljon tilaa alastuloloille kunhan vaan uskaltaa heittää riittävän pitkälle. Kun kiekon saa liitämään varsinkin tuulettomissa keleissä niin kaunista jälkeä tulee. Toisaalta joskus voisi olla kiva päästä kokeilemaan myös myrskykelin osuessa kohdille. Saattaisi tunnelma tosin muuttua. Tällä kertaa onnistun kippaamaan alivakaan luottodraiverin heti yli ja se löytyy useamman etsijän voimin vasta kahdeksannen ”ei se löydy” -kommentin jälkeen puun oksilta. Kiekkoa on turha syyttää tällä kertaa – kyllä se pikkuhyssessä olisi pitänyt osata laittaa menemään flätin sijaan.
Väylää vartioi heittosuunnasta oikealla olevat outtikut ja niiden rajaamalla alueella on valitettavan paljon tilaa ottaa osumaa. Toisaalta jos tarkoitus on enemmän nauttia heitoista kuin tuloksista niin OB -merkit ja muut turhakkeet voi jättää omaan arvoonsa ja hakea aavistuksen rohkeaa ja leveääkin linjaa vain nauttiakseen heittämisestä. Valintojen maailma.
Edellisen väylän tuplabogi vaihtuu nopeasti pöröajatukseen kun eteen avautuu näkymä reilu kuuskymppisestä, jotenkin aavistuksen kieroutuneesta väylästä. Vaikka matka on lyhyt niin rinne luo siihen mukavan illuusion siitä, että tämä pitäisi heittää jotenkin kummallisesti ja erilailla kuin koskaan ennen. Ja juuri näin päätänkin tehdä. Vihainen fore ampuu kädestä muovin lepattaen siipiään ja saavuttaen oikealla olevan puurivistön noin 30 metrin päässä ja ampaisee siitä sitten edelleen oikealle. Hämmentynyt ilme kasvoillani mietin olisiko tähän voinut sittenkin heittää Prodigy 350G PA4:lla sellaisen normaalin kevyesti koko matkan oikealla kääntävän perusheiton. Liian järkevää.
Korilta päin kun katsoo niin pakko on todeta, että tuolta heittosuunnasta katsottuna vasemmalla olisi kyllä ollut tilaa tulla vaikka vähän leveämminkin ja ihan normaalilla heitolla korin juurelle. Oppirahoja maksetaan tällä väylällä nyt bogin verran.
Nämä on varmaan enemmän makuasioita, mutta itse kuulun siihen koulukuntaan, joka arvostaa ratoja missä on pyritty käyttämään luontoa niin paljon hyväksi kuin mahdollista esteiden rakentamiseen. Toki aina se ei ole mahdollista ja on paljonkin väyliä, jotka vaativat mandojen tai jopa rakennettujen esteiden käyttämistä väylän toteutumiseksi. Toisaalta hyvin ja näyttävästi rakennetut esteet voivat sopia yllättävänkin hyvin väylille jos radan luonne sen sallii. Nummelanharjulla esteitä on jonkin verran näkyvissä, mutta onko niiden käyttö joka tilanteessa tarkoituksenmukaista? Edelleen makuasioita, mutta oma mielipide väylästä 15 on se, että se kestäisi ihan hyvin Par 2 -luokittelun myös ilman korin eteen kyhättyä aitarakennelmaakin. Ajatukseen liittyy varmasti vahvasti myös se, että oma mielipide Par 2 –väylistä ylipäänsä on melko jyrkästikin kielteinen ja kun täältä niitä löytyy vielä kaksin kappalein niin osakkeet eivät siltäkään osin nouse tämän väylän osalta. Puttaan kiekon korin juureen ja nostan parin korttiin ja jatkan eteenpäin. Jäikö väylästä jotain mieleen? Eipä juuri.
Radan päättävä kokemus löytyy muiden väylien keskeltä vaikka hetken aikaisemmin luulin jo pelanneeni radan loppuun kun 16 väylän korilla saatiin kiekot ketjuihin saakka ja oltiin palattu lähtöpisteeseen. Yllätykseksi tarjolla olikin vielä kaksi lisäväylää ja jotenkin siltä ne todella tuntuivatkin. Puiden seassa heitettävä väylä 18 ei oikein tarjoa mitään erikoista ja mielessä pyöriikin ehkä enemmän aiemmin hiekkakuopalla heitetyt väylät joiden joukossa oli koettu niitä kuuluisia tunteita ja isosti. Neppailen pelivälineen koriin saakka ja huomaan olevani kierroksesta jotenkin poikkeuksellisen väsynyt. Painaako ikä vai jaloissa hiekka?
Kierroksen jälkeen on jotenkin kaksijakoiset tunnelmat. Osa minusta tykkäsi kovasti joistakin väylistä ja niistä itseasiassa erittäin paljon ja sitten vastaavasti osa väylistä kuuluu ryhmään heikko tai todella heikko. Yleisilme on aavistuksen jos käyttäisin sanaa kulunut eli varmasti kenttä on kovassa käytössä ja se ehkäpä myös näkyy turhankin paljon. Potentiaalia radassa olisi kyllä omaan silmään parempaankin ja itse kuulun siihen ryhmään joka mielellään maksaisi pelaamisesta jos sitä kautta voitaisiin pitää pelipaikat paremmassa kunnossa. Voisiko siinä olla yksi ajatus tälle radalle. Tietämättä sitä millä sopimuksella ja kenen toimesta rata on rakennettu ja kuka omistaa maan jne.
Menenkö uudestaan. Ehkä mutten välttämättä ensi viikolla. Kuntoilun kannalta mukava rata kiertää kun painaa juoksuhiekka nilkoissa rinnettä ylös ja alas niin ei tarvitse paljon kuntopyörää illalla polkea. Tuskasoturille on tarjolla heittopituuksien osalta myös onnistumisen mahdollisuuksia, mutta mikään birkkuautomaatti ei tämä rata Soturille ole. Tarkkana saa olla niin omien kuin muidenkin heittojen kanssa varsinkin ruuhka-aikaan. Tuskasoturi kun ei väistele kiekkoja enää niin ketterästi kuin 20 vuotta sitten.
TUSKASOTURIT 