UTSJOKI

Yksi myöhäisen kesän kauneimmista päivistä alkaa olla lähestymässä puoliväliään kun Karigasniemen kautta kulkevan Tenojoen viertä kulkevan ajonautinnon jälkeen on alkanut kuumeinen etsintä muovikiekkojen heittämiseen. Rikospaikkana on Suomen pohjoisin frisbeegolfradan tarjoama Utsjoki ja sen auringon paisteella koristellut henkeä salpaavan kauniit maisemat.

Kun on kolmatta kertaa ajeltu ohjeiden mukainen reitti eli kierretty rinkiä ympäri niin rohkenen pysähtyä vanhemman herrasmiehen kohdalle kysymään, josko tämä pystyisi auttamaan missä päin Frisbeeegolfrata mahtaisi sijaita. Hymy huulilla tämä luonnon armoille kasvonsa antanut oman elämänsä Soturi osoittaa lähinnä kärrypoluksi tai pikemminkin mönkijäradaksi soveltuvaa maanpinnan päällä kulkevaa puutonta reittiä ja vahvistaa näyttöään toistaen ”tuonne, tuonne”. No ei siinä auta muuta kuin pistää auto liikkeelle ja lähteä herran osoittamaan suuntaan. Joko tämä on paikallisten yhteinen pila meille etelän urpoille tai sitten oikeasti olisi pitänyt valita cityauton sijaan maasturi silloin kun kyseltiin mihin käyttöön olet autoa hankkimassa.

Muutaman ristiriipunnan ja pohjaan otetun tatuoinnin jälkeen eteen aukeaa pienehkö hiekka-alue, joka Frisbeegolfkyltein toivottaa tämän seikkailijan tervetulleeksi. Yritän hahmottaa maahan pystytetystä ratakartasta, että mihinkähän suuntaan sitä seuraavaksi lähtisi ja samaan aikaan tutun näköinen hahmo ilmestyy kuin tyhjästä eteeni oppaan muodossa. Jälleen kevyt yskäisy ja rohkea tiedustelu radan sijainnista. ”Se on tuolla vähän matkan päässä” samalla kättään heilauttaen suuntaan mihin toden totta menee tie. Se kuinka kaukana on ”vähän matkaa” jää nähtäväksi.

Odotukset tälle radalle on sijainti huomioiden maltillisen varovaiset. Mikään turistinähtävyys tämä rata tuskin lienee ja viikkokisoihin ei jonoja varmaankaan synny aivan Powergripin uuden kivijalkamyymälän avajaisiin verraten. Odotukset on siinä, että pääsee nauttimaan luonnosta rakkaan harrastuksen parissa.


Ykkösväylä tulee eteen kuin sattumalta ja väylän pituuden nähtyä ajatukset tulosten tekemisestä ottavat taas vallan aavistuksen kilpailuhenkisessä minässäni. Odotan, että oppaanani koko matkan kulkenut mieshahmo häviää mäen rinteen taakse ja aloitan valmistautumisen ensimmäiseen heittoon. Ykköstiin vieressä ääntä pitää vain ohi virtaava veden ääni. Takana ei huuda ala-asteen luokka yhteen ääneen v***usaatanaa tai nuorisoryhmä kokeile räkimisennätyksiään pituudessa. Siinäkään ei ole mitään vikaa, mutta mukavaa vaihtelua tämä on kyllä välillä. Hitusen jäykän oloinen tuntemus selässä saa vahvistuksen, kun viskaan ensimmäisen heittoni oikealla näkyvään puuhun aavistuksen ahneen linjan johdosta, joten alkuperäinen ajatus mukavasta luonnossa reippailusta saa uudestaan kannatusta.


Kakkosväylä on myös mukavan helppo startteriväylä kierrokselle ja näihin kahteen kun on saanut yhteensä hankittua sen +3 niin voikin olla tyytyväinen siihen, että päätti jättää siinä Norjan rajan tuntumassa ylimääräisen pysähdyksen luonnonkauniilla näköalatasanteella väliin vain siksi, että ehtisi heittää – puuhun.


Kolmas väylä on kuin Tuskasoturin käsikirjasta. Suora putteriheitto ja kaikki huutaa onnistumista. Kadotettu itsetunto on saatava takaisin ja luottoratsuni ilmalentoa tarkastellessa voin vain esittää vienon toiveen, että muutamaan metriin jäävä putti uppoaa voiton merkiksi. Birkku!


Luonto on täällä mukavan karua. Minä tykkään. Ei tämä mikään pumpulipoikien rata taida olla, mutta niille onkin tarjolla jotain muita vaihtoehtoja muualla Suomessa. Odotuksiin nähden kolmen ensimmäisen väylän jälkeen täytyy sanoa olevani jopa aavistuksen yllättynyt positiivisesti. Mitä voisikaan odottaa, kun olosuhteet on täällä päin aavistuksen karummat kuin Etelä-Suomen asfalttiviidakossa, missä ihmiset seisovat lumen tullessa kädet pystyssä ihmeissään mitä pitäisi tehdä. Meille etelän urpoille turhan monelle lumien auraaminen tarkoittaa sitä, että joku tulee ja auraa ne sun puolesta. Sun tehtäväksi jää seisoa vieressä ja arvostella työn laatua. Tuntuu, että tällä radalla ei taida olla tarvetta arvostella sitä, että väylille on jäänyt talven ja lumien jäljiltä muutama isompi kivenlohkare.


Vitosväylän tiitä lähestyessä käännän kasvot auringon suuntaan ja näen kaukana jossain, aivan liian kaukana vastarannalla puurajan. Välissä on veden sijaan tällä kertaa syvä hiekkakuoppa. Aurinko tekee jo liikkeitä alaspäin ja hieman myöhäiseksi venynyt aikataulu tuntuu jo tässä vaiheessa aavistuksen turhan tiukalta. Ajatus tiille nousun jälkeen on se, että mitenköhän milloinkaan tämä pitäisi heittää ja millä. Matkaa vastapuoleiselle rinteelle ja siellä majaansa pitävälle korille on merkitty reilut 180 metriä ja tämän Tuskasoturin hanskassa mittaa hyvällä tuurilla 80 metriä eli syvälle rotkon pohjalle. Joku omituinen tunne valtaa minut ja päätän ottaa käteeni putterin ja heittää sen edessä mäen rinteen etureunaan juuri siihen kohtaan, missä rinne jyrkkenee reilusti alaspäin. Kuulostaa pelimiehen ja järkevän ihmisen valinnalta lähtökohdat huomioon ottaen. Ja paskat! Käteen alivakaata draiveria ja järkyttävän kovan yrityksen ja käden jäykistämisen johdosta kiekko kippaa suoraan kyljelleen ja painuu kyllä alaspäin, mutta 45 astetta oikealle sen näköiseen sijaintiin mistä tuskin löytyy edes sieniä. Suuttumustani lieventämään otan ensimmäiseksi käteen osuvan uhrin ja laitan sen kulkemaan vastakkaiseen suuntaan eli 45 astetta vasemmalle. Seuraavien 28 minuutin aikana aurinko alkaa jo uhkaavasti laskea taivaanrannassa ja sama ilmiö näyttää rantautuvan myös mieleni sopukoihin, sillä kumpaakaan kiekoistani ei tunnu löytyvän. Saatanan saatana!

Kun jotain menee pieleen, niin tärkeintä on löytää syyllinen – ei katsoa eteenpäin. Lyhyen pohdinnan jälkeen mietin kaikki joiden vika tämä katastrofi on ollut: kiekon valmistaja, kiekon väri, silmiin paistava aurinko, väärän mallinen lippis, tuuleton keli, liian hyvät heittoalustat, Suomen kansa ja Lappi. Siinäpä ne mitä noin päällimmäisenä jäi mieleen syytelistasta. Mieli ei ole se kaikkein kirkkain, mutta kivuttuani väylän korille ja kääntäessäni katseen heittopaikkaa kohti en voi kuin ihailla näkymää. ”Vielä joku päivä mä pystyn heittämään tänkin radan kahdella päälle”. Ja kuin taikaiskusta pienen hetken kaukana puun rajassa erottuva tiiboksi menee varjoon kuin toivottaakseen tämän heittäjän jälleen ensi kerralla uudelleen tarvetulleeksi. Onko tämä sitä Lapin taikaa vai Lapin hulluutta?


Itseaiheutetun aikataulumuutoksen johdosta päätän kiirehtiä seuraavat väylät enemmän tai vähemmän vain läpi ja harrastaa enemmän reipasta kävelyä, joka ajoittain aiheuttaa merkittäviä tasapainohaasteita kehonhallinnasta tunnetulle Tuskasoturille. Empiirisen tutkimuksen aikana huomaan kaatuvani luontaisesti mieluummin vasemmalle kyljelle. Mielenkiintoinen yksityiskohta! Vauhti pysähtyy viimein tämän kuvankauniin maalauksen eteen. Taas ollaan saavuttu yhdelle niistä näkymistä, miksi allekirjoittanut jaksaa näitä ratoja kiertää. Maisema on kuin satukirjasta. Alamäkeen suoraa liidätystä ja taustalla vesi joka kimaltelee auringon loisteesta heijastaen pohjoisen Suomen ja vapaan luonnon värimaailman katsojan sarveiskalvoille.


Kierroksen päättävä väylä kuuluu jälleen näihin ”jää hyvä mieli ” -väyliin varsinkin niille, jotka osaavat heittää suoraan. Kori on aika hyvin vartioitu oikealta eli rystypuolen hysselinjat voi kuopata suosiolla. Jos Tuskasoturilla olisi edes kokeilun arvoinen fore, niin sillä lähtisin tätä väylää valloittamaan – tilaa olisi kokeilla vaikka muutamallakin eri linjalla. Itselleni ratkaisu on helppo, sillä loppuun saakka hiottu tekniikka luotisuorien heittojen suorittamiseksi ja Prodigy M Model S on kuin tehty tälle väylälle. Otat kiekon ja asetat sen vaakatasoon lentämään kohti kohdetta. Kiekko tippuu noin neljän metrin päähän korista ja nostat börön pois – ”Onpa vaikee peli”.

Itse suuntaisin näille leveysasteille ehkäpä juuri lähempänä syksyä eikä pelkästään vain luonnon tarjoaman väriloiston takia, vaan loppukesään suuntautuvan kierroksen hyviä puolia on myös se, etteivät ilmassa mustanaan leijailevat mäkäräispilvet haittaa heittämistä. Puiden jo tiputellessa muutenkin vähäisiä lehtiään tuntuu rata varmasti helpommalta kuin tuuheimpaan aikaan ja lämpötila pysyy mukavan raikkaana ettei tarvitse lähteä paitaa kastelamaan ainakaan sisältäpäin.


Harmistus aikataulujen tiukasta rakentamisesta ja kiekkojen hautaamisesta luontoon jättää mukavasti nälkää seuraavaan kertaan. Käymisen arvoinen tämä rata on ehdottomasti jo pelkästään senkin takia, että voi kehua kaikille pelanneensa Suomen pohjoisimmalla Frisbeegolfradalla. Erilainen on varmasti myös hyvä sana kuvaamaan rataa ja sen luonnetta perinteistä puistogolfia harrastaneille pelaajille. Kierroksen aikana huomasin myös kaiken hiljaisuuden ja rauhan keskellä sen, että olen itseasiassa aika onnekas, että voin ylipäätään Rispiitä heittää näissä maisemissa. Alun ajatukset siitä, että tie perille ei ollut tälle pumpulipojalle riittävän suorat, tai että tämä kermaperse joutui taivaltamaan jopa muutaman sata metriä ykköstiille tuntuu kierroksen jälkeen jopa aavistuksen nololta. Kertoo oikeastaan vain ja ainoastaan siitä, millainen minustakin on tullut. Anteeksi.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: