Ahvenanmaasta puhuttaessa valokuvat frisbeegolfista löytyvät aina pääsääntöisesti otettuina Soltunan tai Kastelholman kenttien ympäristöistä. Aikuiseen makuun voi löytyä aineistoa toki myös Stallhagenin ykköstiiltä tai kymppiväylän terassilta. Tarjolla on muitakin Rispiiimiehelle sopivia vapaa-ajan käyttöaikaa lyhentäviä kohteita joista yhtenä käymisen arvoisena on ehdottomasti Manner-Ahvenanmaalla sijaitseva Svinö. Lumparlandin puolella majapaikkaansa pitävä 9-väyläinen kokonaisuus löytyy n. 25 kilometrin päästä Maarianhaminasta itään päin monelle matkailijalle tutun Långnäsin satamaan johtavan tien varrelta mökkikylän yhteydestä.
Auton saa varsin mukavasti parkkiin ihan suoraan infotaulun eteen ja reitti perille on selkeä ja helposti löydettävissä. Kun punkkimyrkkyä on ammuttu se puoli purkkia nilkkoihin niin reipas mieli asettuu frisbeegolfreppunsa kanssa ykköstiille ihmettelemään mitä seuraavaksi tapahtuu – ”Tämä setä heittää nyt tuonne ylämäkeen niin paljon kuin hanskasta irtoaa”. Huippukuntoiset heittoalustat saavat vastaanottaa kaikki sen sataplus kiloa vastaan kun Tuskasoturin kepeä askellus liitelee vihreää verkaa vasten ja horjahduksesta päätellen tälläkään kertaa ei ainakaan yrityksestä jää tämäkään suoritus kiinni. Ihan tekee pahaa jo katsoa.
Ensivaikutelma radasta on jotenkin ylväs. Aikuiseen mittaan kasvaneet puut saavat heittäjän alapuolellaan tuntemaan itsensä entistäkin pienemmäksi ja ykkösväylällä kiven päälle nostettu kori jotenkin vielä tehostaa tuota vaikutelmaa. Tälle väylälle pelastettu par on enemmän kuin hyvä suoritus. Väylät näyttää olevan huippukunnossa ja kiekot löytyy täältä varmasti hyvin jos välillä lipsahtaakin aavistuksen heittolinjasta sivuun. Poimin kiekon korista ja koen jostain syystä suurta ylpeyttä äskeisestä suorituksesta. En tosin tiedä miksi.
Kolmosväylälle saavuttaessa on todettava, että par tuntuu täällä ihan kelpo tulokselta ja ehkäpä juuri tuon hetkellisen hyvänolon tunteen siivittämänä saan heittooni hetkellisen rentouden ja huomaan kiekkoni liukuvan mallikkaasti kapeaan väliin kaartaen oikealla juuri oikeassa antsakulmassa sopivasti koria kohti. Ensimmäinen birkkuputti on nähnyt päivänvalon täällä. 18 metrin räpellykseni jää kuitenkin puoleen väliin ja onnistun suutuspäissäni paiskaamaan myös seuraavan yritykseni ohi laitteesta. Bogi lienee ihan ansaittu suoritus – ”sitä saa mitä tilaa”.
Jälleen mahtavan näköinen väylä missä tuntuu että Tuskasoturi saa heittää ihan kunnolla. Suoran näköinen väylä joka nousee viistosti puolesta välistä eteenpäin kohti koria kallion päälle jonka takana on vastaanottamassa varsin mukavan näköinen hyppy tuntemattomaan. Olkapäästä kuuluvan äänen lisäksi tällä kertaa kädestä irtoaa ihan hyvän oloinen heitto joka omissa kuvitelmissani löytyy korilta tai vähintään sen välittömästä läheisyydestä. Silmieni edessä kuitenkin muoviseokselle tapahtuu ilmalennon aikana jotain odottamatonta sillä pikkuhiljaa sen vauhti hiljenee ja jo seuraavassa hetkessä se sujahtaakin hallitsemattomasti jyrkästi vasemmalle syöksyen – ”Varmaankin tuolla ylempänä tuulee kovempaa”. Ihmetys ja pettymys kasvoillani lähden kiekon oletettuun laskeutumispaikkaan ja 16 minuutin etsinnän jälkeen kolhiintunut ystäväni löytyy puristuksista punaisen graniitin ympäröimänä. Sujuvan anteeksipyytelyn jälkeen sujautan kolhitun kaverini reppuun ja itse kihautan parin korttiin.
No tällä väylällä se itseluottamus sitten saadaankin kuntoon. Edessä koko matkan korille saakka jatkuvaan ylämäkeen heitettävä 126 metrinen väylä. Mukavan oloisen avauksen jälkeen päätin ottaa kuvan korin suuntaan – ”Tästä on kyllä vielä matkaa”.
Triplabogin jälkeen edessä on ensimmäinen tälle pelurille oikeasti birkutettava väylä. Huomaan että ajatus onnistumisen pakosta nostattaa jännitystä ja selkeästi aina niin rennosti liikkuva kehoni alkaa ottaa huolestuttavia merkkejä siihen suuntaan, että se alkaisi poistaa relaksoivia ainesosia itsestään. Lyhyehkö loivasti vasemmalle kaartava väylä on kuin tehty Tuskasoturille ja muille vähemmän osaajille. Riittää melkein kun saa vain kiekon ilmaan niin se lentää kuin itsestään. Vielä kun korin ympäristö on kuin tehty keräämään kiekot korin juureen suppilomaisen muotonsa ansiosta niin tälle väylälle ei voi muuta odottaa kuin onnistumista.
Loppumatka meneekin sitten enemmän heitellessä ja nauttien meri-ilmasta. Mukavia väyliä toki, mutta täydellinen sulaminen kutosväylällä jätti ainakin hetkelliset arvet joita tässä parannellaan nyt viimeisten väylien aikana ja koitetaan miettiä miten kahdeksan heittoa on itseasiassa edes mahdollista saada aikaiseksi – se on siis keskimäärin 70 metrin väylällä sellaiset 8,75 metri heittoa kohden. Vahvaa tekemistä jälleen.
Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti käymisen arvoinen. Yhdeksän väylää voi halutessaan kiertää kaksikin kertaa ja ainakaan omakohtaista kokemusta pitkistä odotusajoista ei tullut vastaan eli täällä saa nauttia myös itse heittämisestä. Väylät on hyvin hoidettuja ja heittopaikat mintissä. Siirtymillä voi itse katsoa mikä reitti näyttää parhaalta kulkea – vaihtoehtoja on kyllä tarjolla. Mikään neppailurata tämä ei Tuskasoturille ole vaan täällä saa kuitenkin ihan heittää ja vaikka tilaa onkin mukavasti suorittaa omia linjoja niin tulosten tekemiseen vaaditaan myös pituuskontrollin lisäksi aavistus muitakin heittotaitoja. Henkilökohtaisesta kiukuttelusta huolimatta tälle radalle vahva suositus.
TUSKASOTURIT 