SOLTUNA

Vielä viimeinen käännös autolla oikealle ja pikitie muuttuu pikkuhiljaa sorapohjaiseen ratkaisuun ja matka jatkuu hitaan varmasti ylämäkeen tehden muutaman mutkan vain pitääkseen matkustajat vieläkin paremmin pihdeissään jännityksen osalta. Viimein eteen alkaa hahmottua punaisia rakennuksia ja puulinja väistyy kuin kuninkaan edestä ja henkeäsalpaava maisema Ahvenanmerelle aukeaa pohjoistuulen puhaltaessa. Ryntään autosta kuin pikkupoika ja juoksen ilman sen suurempaa ymmärrystä kymppitiitä kohden tarkistamaan väitteet tuon väylän erinomaisuudesta. Matkalle taskuista pudonneet tavarat ehtinen ottaa talteen myöhemminkin kun vihreää heittoalusta vasten painautuvat jalkapohjani tunnustelevat tämän kuvauksellisen heittopaikan tunnelmaa ja samanaikaisesti yritän epätoivoisesti hahmottaa minneköhän helvettiin tässä mahdetaan heittää.


Ykköstii lähettää matkustajat mukavasti metsän suuntaan heti kahvilarakennuksen takaa ja jo ensimmäisestä heitosta lähtien voi aistia ilmassa leijuvan jotain erityistä. Kaikki mikä näkyy ympärillä on hyvin hoidettua ja tuntuu kuin olisi jotenkin etuoikeutettu, että pääsee tänne heittämään. Taitotasolleen uskollisena Tuskasoturi vetäisee ensimmäisen heittonsa mukavasti vasemmalle missä luontopolkua etsimässä oleva eläkeläisryhmä saa uutta opeteltavaa – ilmoille kiljaistu fore tarkoittaa siis tässä yhteydessä suojautumista tai piiloutumista – jos ehtii. Anteeksi vielä kerran.


Alkuosa radasta on mukavan helppoa ja vaikka metsäisessä maisemassa heitetäänkin niin linjat on selkeät ja epäonnistumisista voi syyttää enemmän itseään kuin ympäröivää luontoa. Heittopaikat, väyläopasteet ja ympäristö on huippukunnossa – lajista nauttiminen jää Tuskasoturille.


Ehdoton helmi etuysiltä on väylä numero kahdeksan. Nopealla silmäyksellä tämä lyhyt par kolme vaikuttaa varmalta pirkkoväylältä, mutta vasta askellus heittoalustan matolle avaa näkymän ja todellisuuden. Oman mausteensa tuo puiden välistä heitettävä aavistuksen ahtaanoloinen linja, mutta suoraan ja tarkasti heittävälle pelimiehelle se tuskin teettää ongelmia. Ensimmäinen yritys menee vasemmanpuoleiseen puunrunkoon perkeleen saattelemana ja toinen hyväilee oikean puoleisen männyn kaarnaa saatanan avustuksella. Lopulta vasta viides heitto painuu koria kohti ja tyytyväisen oloinen Tuskasoturi voi taas ottaa itsestään kuvia instaan #ylpeäitsestään ja #mäosaan.


Jos jätetään laskuista kasiväylän sekoilu niin yhteenveto etulenkistä oli tuloksenkin valossa varsin onnistunut ja kauan kadoksissa ollut hymykin on muutaman kerran päässyt yllättämään jopa Soturin itsensä. Ysiväylän jälkeen on ollut aikaa istahtaa hetki ja nauttia henkeäsalpaavista ja mieltä rauhoittavista maisemista kahviosta hankittujen suussa sulavien munkkien sokerikuorrutteen levittäytyessä hikipisaroiden pintaan Tuskasoturin otsalohkoon saakka. Viimeiset tankkaukset nestemäistä sinistä urheilujuomaa tulevien sponsorisopimusten toivossa ja katseet kohti kaukaisuuteen kymppitiin maton painautuessa Salomon Supercross 3 GTX -kenkien Contagrip pohjaa vasten.

Takana kerääntynyt ryhmä on tullut ottamaan valokuvia ja tuntuvat olevan yhtä innoissaan kuin minäkin eteen aukeavasta maisemasta. Itse valmistaudun heittooni edelleen yrittäen hahmottaa korin sijaintia ja harjoitusliikkeet aikalailla suoraan linjaan tiiboksin suuntaisesti saavat muutkin reagoimaan. Aavistuksen hämmentynyt ilme kasvoillaan harmaantunut herrasmies nostaa kätensä ja osoittaa heittoalustan suuntaisesta linjasta selkeästi oikealle ja vahvistaakseen opastuksensa tarkistaa korin näyttävän olevan keltaista laatuaan. Nyökkäilen sujuvasti vaikken vieläkään erota mitään muuta kuin silmänkantamattomiin jatkuvan kallion kaistaleen ja sitä ympäröiviä puita. Tuuli tuntuu aavistuksen yltyneen ja sekös jos mikä antaa taas lisää itsevarmuutta seuraavaan tehtävään. Puhe lakkaa taustalla kuin teatteriesityksen alkaessa ja jos tuijottamisesta voisi saada halvauksen voisin tilata itselleni jo sairaankuljetuksen valmiiksi. Epävarmuuden vallitessa päätän antaa ”saa hävitä” -kiekolleni mahdollisuuden viimeiseen lentoon. Kädessäni on ikivanha vaaleanpunainen Viking Warrior ja juuri ennen kuin otteeni siitä irtoaa kuiskaan hiljaa ”hyvästi”. Takana kuuluvat ”Voi herranjumala” ”ja ”Ohhoh” saattelevat allekirjoittaneen portaita pitkin jatkamaan matkaa.

Tuulen mukana 90 asteen kulmassa oikealle lentänyttä Warrioria en edes jaksa lähteä sen suuremmin etsimään vaan suosiolla sulkeudun suosioon ja jatkan luottokiekollani kuvitellusta paikasta missä kiekko olisi ehkä voinut olla – ”Takalenkkihän lähtee kivasti liikkeelle”. Korilta katsottuna tiiboksi on aivan eri paikassa kuin opastaulussa ja kalliolla edelleen perääni huhuileva ryhmä kiikareineen saa vastaanottaa suomalaisen miehen tervehdyksen vähän kauempaa keskisormen ja reippaan hymyn muodossa.


Takalenkki on selkeästi haastavampi ja vaatii heittäjältä jo aavistuksen osaamistakin jos mielii paria parempaa korttiin loihtia. Tuskasoturikin kyllä nauttii, mutta heitoissa saisi olla poikkeuksetta se 20 metriä enemmän mittaa niin pelaaminen helpottuisi kummasti. Nyt saa repiä ihan tosissaan koko käden voimalla ja jatkuvasti voimistuva olkapään vihlonta muistuttaa jälleen täydellisyyttä hipovan tekniikan olemassaolosta. Maisema on edelleen karun kaunis missä kallio ja kivet ovat läsnä koko takaysin ajan ja monella väylällä onkin ruhtinaallisesti tilaa heitoille eri linjojen toteuttamiseksi – tämä Soturi tosin haaveilee edes yhdestä toistettavasta heitosta joka lentäisi suoraan.


Radan päättävä väylä on mukavasti ykköstiin ja kahvilarakennuksen välittömässä läheisyydessä mikä tarkoittaa sitä, että katsojia on paikalla – halusit tai et. Itselleni osuu kohdalle murteesta päätellen Savon seudulta kotoisin oleva viisihenkinen perheoletettu missä innokkaat lapset päättävät kannustaa Setää heittämään jälleen omien kykyjensä äärirajoilla ja aavistuksen siitä yli. ”Kauan sä oot pelannut” ja ”Ootsä hyvä” ovat aina mukavia keskustelun aloituksia varsinkin kun vanhemmat nähtävästi luulevat, että olen perustanut jonkinsorttisen Bamse Clubin siltä istumalta kun minulle on puhuttu – sen verran vilkkaasti aikuisoletetut ryntäävät kahvion ovesta sisään jättäen lapset allekirjoittaneen hoiviin.

No uusien ystävieni kanssa pohdimme minnepäin mahdollisesti pitäisi kiekkoa lingota ja joukon selkeästi nuorinta naurattaa ajatus kahvion ikkunaan heittämisestä. Lopulta päädymme luottoratsuun ja Prodigy F5 kädessä otan yhden askeleen vauhdin ja paiskaan kiekkoni ilmoille. Kuin elokuvissa se lentää kuin luoti suoraan kohti kaukaisuudessa siintävää koria ja muutama metri ennen määränpäätä se laskeutuu pehmeästi kallion pintaa vasten ja liukuu kehikon juurelle ja jos oikein tarkasti kuuntelee voi vieläkin kuulla vienon kilahduksen muovin ottaessa osumaa metalliseen jalkaan.


Onhan tää vaan niin helvetin upee paikka ettei oo mitään järkeä! Vaikka takalenkki tuntuukin ajoittain haastavalta niin jotenkin se tunnelma jo kokonaisuus mikä täältä välittyy on ainutlaatuista. Paikalle voi tulla autolla tai veneellä ja vaikka jälkimmäisestä vaihtoehdosta jääkin kiivettävää hien verran meren pinnan tasalta kallioiden päälle niin veden päällä aikaa viettäville myös kiekot matkaan ensi kesänä. Parkkitilaa autoille on riittävästi ja kahvion palvelut takaavat omien eväiden loppuessa ettei nälkäkään pääse yllättämään. Itse voisin viettää täällä pitkän päivän aamusta iltaan vain pelaten – ja sen teinkin.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: