VÄSTERBY

Kun puhutaan Etelä-Suomen hienoimmista paikoista harrastaa Rispiigolfia niin tätä kaunokaista ei voi jättää laskuista pois. Tarjolla on aloittelijoille ja lajiin tutustujille oma 9-osainen kokonaisuus ”J” minkä väylät ovat oikeasti lyhyitä mutta kuitenkin antavat selkeän kuvan frisbeegolfista kulkien osin samoja väyliä pitkin kuin muut alueen radatkin. Ja sitten on vähän enemmän pelanneille A- ja B-rata joista B-rata on selkeästi kovempikätisten pelureiden suosiossa, kun taas A-radan ”kalliokierros” tarjoaa onnistumisia vähän pienemmälläkin käden lähtönopeudella. Voisikin sanoa, että A-baana on enemmän nautiskelijoille suunnattu ja mikä voisikaan olla mukavampaa kuin bägin uumenista kaivaa esiin termospullo täynnä omista itse kasvatetuista pavuista valmistettua, juuri oikeaan lämpötilaan ehtinyttä ruskeaa kultaa minkä kruunaa suussa sulava Berliininmunkki kyytipoikanaan pätkispatukka. Siinä sitä sitten voi hetken istuskella ysiväylän korin vieressä ja nautiskella kehonsa turmelemisesta samaan aikaan kun kiekko kutsuvasti edelleen roikkuu ketjuissa kimaltaen auringon valon kanssa kilpaa juuri heitetyn birkkuputin kanssa paremmuudestaan kallioiden antaessa taustakuvalle sen ansaitsemansa uskottavuuden.

Ainut aavistuksen arveluttava tekijä ensikertalaiselle täällä on rehellisesti sanottua varsin sekavan tuntuinen ratacomboilu A- ja B- kokonaisuuksien kesken; osa väylistä löytyy sellaisenaan molemmilta radoilta, mutta eri järjestysnumeroilla, löytyy samaa koria, mutta eri heittopaikka, samaa väylää, mutta eri heittopaikat ja eri korit jne. Kun ensimmäiset kierrokset on saanut suoritettua molempien osalta kunnialla niin tilanne helpottuu kummasti, mutta ekalle rundille kannattaa pakata mukaan myös aavistus ymmärrystä vaikka ratakartat onkin varsin toimivat.


Kun on viimeiset kaksi vuotta heittänyt A-radan kolmosväylää B-radan tiiltä ei tarvitse ihmetellä miksi tälle alfapuolen ykkösväylälle riittää edelleen ihmeteltävää. Ennen avausta kun pitää muistaa katsoa oikealle takaviistoon ja tarkistaa ettei B-radan 18-väylän tiiboksissa ole kukaan heittämässä samaan aikaan – kori kun sattuu olemaan molemmilla sama. Usein sitä on kuitenkin niin innoissaan ettei muista paljoa vilkuilla muualle ja päättäväinen katse kasvoilla lähtee puolijuoksua kipittämään kiekkoa kohti. Muisti palaa kuitenkin nopeasti ”fore” ja ”varo nyt saatana” -huutojen saattelemana ja varovainen ”förlot” ei taida edes kuulua huutajien suuntaan. Ykkösväylällä saa siis heitettyä pois turhan jännityksen ja itseluottamuksen samaan aikaan – siitä sitä onkin sitten mukava lähteä rämpimään taas kolmeksi tunniksi metsään etsimään kiekkoja.


Kolme ensimmäistä väylää menee helposti par -tunnelmissa ja jos näin ei ole päässyt käymään niin ei muuta kuin muutama askel kolmosen korilta ja hupsista sitä ollaan taas ykköstiillä aloittelemassa kiessiä uudestaan puhtaalta pöydältä.

Nelosen tii on A-radalla varsin veemäisesti laitettu vuoren rinteen eteen missä heikko ja omiin voimiinsa vielä uskoa hakeva Tuskasoturi on usein isojen kysymysten äärellä. Vain ylikovaa heitetty draiveri voi juuri ja juuri lentää kallion päälle ja teoreettinen mahdollisuus parin on edelleen olemassa, mutta liian usein kiekkoa ollaan hakemassa kirosanojen saattelemana rinteen juurelta mistä seuraava ”kiukkuheitto” harvemmin vieläkään varsinaisesti liitelee eteenpäin kallion päälle asetettua koria kohti. Tähän tuplabogi on helpommin tehty kuin uskoisikaan.


Tänne asti kun on itsensä saanut raahattua voi kerran taputtaa itseään olalle ja istahtaa hetkeksi nauttimaan. Takana on liian suurien odotusten hautausmaanakin pidetyn seiskaväylän koettelemukset ja kasiväylän ”kaikkihan tähän tekee birkun” -väylän jälkeiset tuplabogit unohtamatta väylien viisi ja kuusi bogeja. Tästä alkaa neljän väylän kalliokierros minkä aikana voi odottaa itseltään jopa muutamaa onnistumistakin – heittopituudet kun on lähempänä Tuskasoturin mittoja. Nyt saa heittää useamman väylän väljästi ja vain nautiskella kiekon lennosta ilman sen suurempi murheita ja pelkotiloja kiekkojen mahdollisesta hävittämisestä.


Yksi radan ehdottomia helmiä on väylä 13 tai väylä 7 – riippuu kumpaa baanaa olet kiertämässä. Putteriliidätys alamäkeen saa aina hymyn huulille ja kun korin takana vielä väreilevä veden pinta on ottamassa vastaan heittäjän ylipitkäksi lähettäneitä ohjuksia ei voi kuin ihmetellä omaa osaamistaan saada kiekko ensimmäisten puiden joukkoon tiiboksista katsottuna tiukasti oikealle. Varakiekon heittäminen on alan ammattilaispiireissä hyvinkin yleistä – niin nytkin. Voihan se olla ettei ensimmäisen heiton jälkeistä tuotosta löydy enää mistään.


A-radan päättävä väylä on mukava ”alamäkipudotus” enemmän kuin heitto – sen verran jyrkkä tuo rinne on kuitenkin. Jonkun kertoman mukaan A-radalla ei ole outtia käytössä korin ympärillä, mutta B-radalla onkin – siis mitä helvettiä! Ota näistä nyt selvää. Heitän varmuuden vuoksi ja epäselvyyksien välttämiseksi kiekon kuvassa etualalla näkyvän kolmen puun ryhmittymän vasemman puoleisimman männyn kylkeen ja siitä suoraan alas – ”Ei ainakaan oo outissa!”


B-rata erkanee seiskaväylän jälkeen omille teilleen ja tähän kasiväylälle tultaessa voi jo ennakkoon kaivaa bägistä esiin sen kiekon mistä on valmis luopumaan – lopullisesti. Sen verran kapea tuo vastarannalla näkyvä väli on ettei siihen ihan sitä parasta kiekkoa ole valmis laittamaan ellei ole ottanut sukellusvälineitä mukaan tai muuten koe itseään voittamattomaksi. Vaikka matkaa ei kerrykään ihan mahdottomasti kuivalle maalle on pakko todeta, että veden läsnäolo vähentää heiton pituutta merkittävästi ja käsivarsi jäykkänä heitetty väylädraiverikaan ei tällä kertaa meinaa oikein saada ilmaa alleen. Kaikkien läsnäolijoiden ja itseni yllätykseksi se kuitenkin laskeutuu vastarannalle mukavasti – kaksi metriä veden rajasta tällä kertaa paremmalle puolelle.


Tätä väylää on odotettu! Edessä aukeaa kaunis suomalainen peltomaisema missä kaukana jossain siintää outtikeppien ympäröimänä koriksikin kutsutta tulevien heittojeni kohde. Siinä sitä sitten heinä suupielessä kuin Jukolan vanha isäntä seisot kallion päälle rakennetun tiiboksin reunalla ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi. Muutaman metrin päässä alapuolella ohikiitävät autot ja muut kulkuneuvot voivat vain arvailla kuinka pitkälle heidän ylitseen luottodraiveri tällä kertaa lentääkään. Tuskasotureita ja muita aavistuksen kömpelöitä heittäjiä varten on heittopaikalle asennettu mukavasti muuri hidastamaan heittäjän sinkoutumista heiton perään ja jäämästä moottorikäyttöisten kulkupelin murjomaksi. Loivaan ja pitkään alamäkeen heitetty draiveri löytyy lopulta Tuskasoturinkin kädestä heitettynä reilusti yli 100 metrin paremmalta puolelta ja keijukaisen lailla kiekolle lennähtänyt oman elämänsä Oskari Vikström vilkaisee nopeasti ympärilleen josko edes joku olisi huomannut miten helvetin hyvä hän onkaan heittämään puristettua muovia.


Kymppiväylältä lukien aina 14 baanan korille saakka saa heittää ihan kunnolla ja ihan joka kerta. Hauska osuus myös lajin heikommalle ainekselle ja samalla hyvä muistutus siitä, että tasoero harrastajan ja osaajan välillä on melkoinen – joku aikuisten oikeesti heittelee näihin birkkuja ja parhaat varmaan menee kotkankin puolelle.

Kun heittokäsi on jälleen saatu pelto-osuuden aikana kaikkien Seppo Pajun opetusvideon ohjeiden vastaisesti toimimalla jälleen lähes toimintakyvyttömään kuntoon on aika siirtyä radan viimeisten väylien kimppuun ja miten sen tekisikään mukavammin kuin heittämällä ihan helvetin kapeeseen väliin aivan liian pitkää heittoa omiin kykyihin nähden. Näkymä on kyllä hieno ja instagramin puolelle saadaan varmaan hyvää sisältöä kunhan kuvat on pysäytysmoodissa – videopuoli tarjoaa enemmän hupiosastoa kuin arvaakaan kun heiton jälkeen ilmoille heitetty karjahdus pitää sisällään enemmän kirosanoja kuin tiesin edes osaavani.


Onko Västerby paikka mihin kannattaa tulla pelaamaan – Iso kyllä! Vaikka tunnelma varsinkin B-radan puolella voi välillä tuntua aavistuksen epätoivoiselta katsellessa aivan ylipitkällä sijaitsevan korin asemaa omaan heittosijaintiin nähden voi kuitenkin sanoa nauttivansa myös täällä pelaamisesta isosti. A-radalla on varmasti kaikille Tuskasotureille tarjolla enemmän pirkkoja, mutta vastaavasti noin helvetin makeita pitkien heittojen mahdollisuuksia kuin B-rata pelto-osuudellaan tarjoaa, ei voi olla käyttämättä. Ehdotus onnistuneelle Rispiigolfpäivälle on yksinketainen – aamusta ensin A-rata haltuun ja perään B-rata. Muistaa vaan pakata mukaan riittävästi eväitä ja buranaa.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: