ÄKÄSLOMPOLO

Tätä olenkin jo odottanut kuin supikoira auton alle jäämistä. Etukäteen on jo tiedossa että tämä Ylläksen rata on haastava ihan kokeneellekin pelaajalle, mutta mitä se mahtaakaan tarjota urhoolliselle Tuskasoturille. Parkkipaikka on yhdistetty näppärästi ykkösväylän ja lämppärikorin yhteyteen – ”toi 18 väylän korikin näyttää olevan aika lähellä autoja”. Kaikki ympärillä näyttää juuri niin upealta kuin olin toivonutkin – auringon paisteessa kimaltelevat tiiboksit oikein kutsuvat aloittamaan kierroksen. Jonoksi asti ei täällä ole porukkaa, mutta muutama muukin on nähtävästi eksynyt näille leveyspiireille.


Tuntuukin mukavalta aloittaa näillä helpoilla mainostetuilla perheväylillä, että saa koneet käyntiin ennen kuin siirrytään kilparadan haasteisiin. Hämmennys onkin aikamoinen kun ykköstiillä minua odottaakin reilu 100 metrinen aloitusväylä ja vielä mukavasti aavistuksen oikealle kääntävä puiden välistä tarkasta heitettävä par 3 – ”Tällä pohjoisessa koko perhe osaa nähtävästi heittää oikeasti aika hyvin”.


Pieni pelko alkaa hiipiä pikkuhiljaa ujon etelän pojan rinnuksille, kun on aika siirtyä mainostettuilta perheväyliltä eteenpäin – tuntuu kuin äidin lihapatojen ääreltä oltaisiin nyt menossa kohti tuntematonta. Pieni lyhyt vilkaisu taakse ja äidin surulliset kasvot kyynelin peiteltynä toivottavat sinulle onnea ja rohkeutta kohdata tuleva. Väylät 1-4 tosiaan heitetään avonaisessa maastossa ja vaikkeivat en nyt aivan pituuksiensa puolesta olekaan kaikki birkkuväyliä aloittelijoille niin varmasti tarjoavat mahdollisuuden tutustua lajiin ja ihan harrastaakin ilman sen suurempia riskejä siitä, että kiekot häviäisivät.

Nyt siirrytään metsän siimekseen viidennen väylän eteen ihailemaan näkymää. Auringon säteet kutsuvat Rispiikiekkoilijaa luokseen ja voi kuinka tunnenkaan kuinka Lapin tuuli hyväilee kasvojani kuiskaten samalla hiljaa minulle ”Pirkko, pirkko, pirkko”.


Väylien viisi ja kuusi otettujen tuplabogien jälkeen toivon, että nyt olisi tarjolla tuloksenkin valossa jotain mieltä ylentävää. Heittopaikka on upeasti korkealla rinteen yläreunassa, mutta suoraa näköyhteyttä ei korille kuitenkaan ole. En tiedä johtuuko se vallitsevasta tilanteesta vai mistä, mutta kaikki sokkoon liittyvät toiminnot eivät ole miellyttäneet minua viime aikoina joten laahustan rinnettä alaspäin ensimmäisen puulinjan kohdalle ja tarkistan heittolinjan.

Kapeahkoon väylään osuminen olisi kyllä vaatinut kasan tuuria ja onnen amuletteja, joten tällä kertaa kiekon lentoradan muutoksesta vastaavan reippaan puuosuman jälkeen löydän itseni heittämässä radan vasemmasta reunasta ilman mahdollisuutta edes teoriassa saada paria korttiin. Hieno laji!


Muutaman onnistuneen väylän jälkeen on edessä, ei ainoastaan kymppitii, vaan kokonainen matka ylös 13 väylän koria kohti. En usko olevani yksin ajatusteni kanssa jos totean ääneen etten voi sietää ylämäkeen heitettäviä väyliä. Ne eivät missään vaiheessa koskaan milloinkaan ole onnistuneet. Rehellisesti en edes tiedä miten heittää ylämäkeen. Fore kun on samalla tasolla kuin Marcolla putti niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää heittää käsi riekaleina rystyllä. Sen verran on onneksi tullut näitä kierroksia tehtyä, että ymmärrän ottaa 1600 mg buranaa jo tässä vaiheessa.


Vihdoinkin ylhäällä! En tiedä johtuuko se buranasta vai Jaani Länsiön oppinen hetkellisestä oivaltamisesta, mutta tällä hetkellä ei kädessä tunnu kipua lainkaan. Joukkoon eksyi muutama vahinkokin heittojen muodossa ja varmaan siitä syystä verenpaineeni tuntuu olevan varsin maltillisella tasolla. Samaa ei voi sanoa totaalisen huippu-urheilusuorituksen jälkeisestä palautumisesta kärsivän ruumiini osalta. Keho voisi olla oikeampi muoto vielä hengissä oleviin olentoihin, mutta nyt ollaan niin rajamailla, että menköön kumpi vaan. Edelleenkään en tykkää ylämäestä – varsinkaan kun näitä väyliä on putkeen yhteensä neljä.


Nyt on takana jo kaksi mahdollisuutta nauttia alamäkiliidätyksistä, mutta vielä ei oikeaa linjaa ole kiekolle löytynyt. Olo näitä heittäessä on kuin pikkulapsella jouluna – kova jännitys ja odotus vaihtuu karvaaseen pettymykseen kun joulupukin parran alta ilmestyykin naapurin Seppo kaaduttuaan pikkuvichyssä keittiön lattialle.

Tämä väylä on kuin omasta unelmieni radasta suoraan – oikealle kääntyvä alamäkeen heittävä liidätys missä taaempana puulinjassa on selkeä väli mistä matka jatkuu vielä sen 60 metriä koria kohti. Isot pojat heittää yhdellä päälle – tuskasoturi tällä kertaa neljällä.


Radan päättävälle väylälle tepastellaan 17 korilta metsän läpi muutaman askeleen verran ja sitä ehtii mukavasti miettiä miten tällä erää birkkuvapaan kierroksen saisi korjattua. Eteeni avautuu taas tuo perherata ja pakko myöntää, että katsoin kolme kertaa väylän pituuden ennen kuin lähdin heittämään. Ollaan siis tasamaalla ja tarjolla on loivasti vasemmalle kääntyvä par kolme, jonka oikeaoppista heittolinjaa vartioi vielä puussa keikkuva mandokyltti. Siinä unohtuu opetusvideot ja kaikki muukin kun Tuskasoturi repii kädestään kaksi täysvauhtista ja käsivarren tukilihasten kidutukseen erikoistunutta heittoa ja onnekkaiden skippien ansiosta voi todeta korille päästyään, että par tuntuu kuin olisi heittänyt holarin!.


Ratahan on mitä hienoin kun ottaa heittämisen lisäksi matkalle mukaan ajatuksen luonnosta ja sen tarjoamista kokemuksista. Tuloksen tekoon ei Äkäslompolo ole kyllä Tuskasoturin silmin katsottuna mikään otollisin rata, mutta kokemukseni sellainen, että varmasti pelaan sen uudestaan aina kun siihen tulee mahdollisuus. Väylät on selkeästi merkitty, tiiboksit hyvässä kunnossa ja kaikki väylät on kuitenkin heitettävissä vaikka välillä aavistuksen pitkiltä Tuskasoturin käteen tuntuivatkin.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: