FORD AMATEUR

Tunnelma parkkipaikalla on kuin ruuhka-aikaan jouluna tai hulluilla päivillä parhaimmillaan. Autoja tulee kuin liukuhihnalta ja kokeneimmat ryntäävätkin autosta reppu sylissään jo ennen kuin nelipyöräinen on saatu edes ruutuun saakka. Tarkoitus on nähtävästi joko juosten tai reipasta kävelyä toteuttaen kiiruhtaa ykköstiin läheisyyteen odottamaan omaa vuoroa jonon hännille. Oi kuinka mukavalta tuntuukin pohjoistuulen vihmoessa kasvoja katsella muiden Tuskasotureiden ähinää ja puhinaa ykköstiillä – ”tuntuu kuin kotiin olisi tullut”. Sen verran heikosti tuntuu muutkin suorittavan kiekon lennättämistä.


Ykkösväylästä kun on selviytynyt ja saanut ensimmäiset vääränlaiset tuntemukset käsivarteen hankittua voikin laahustaa bogi niskassaan kakkostiille. Maisema ja maasto on kyllä tämän Tuskasoturin mieleen. Kuivaa kangasmetsää ja paljon puita ja mikä parasta kaikki tuntuu olevan viimeisen päälle hoidettua ja laitettua. Roskia ei näy missään, heittopaikat on siistit, ehjät ja riittävän isot. Kun tähän lisätään vielä korin jalkoihinkin valmistetut pienet yksityiskohdat voi todeta kyllä nauttivansa ulkoilusta. Ainoa pieni miinus tulee jo tässä vaiheessa rataa heittäjän puuosumista – ne kun meinaavat aavistuksen hidastaa etenemistä vaikka komeita ovatkin.


Luulot otetaankin heti alkutaipaleella pois kun selkeästi pisin heitettävä par kolmonen näkee päivänvalon kahden bogiväylän jälkeen. Tässä vaiheessa on nähtävästi tarkoitus kerätä eri heittoryhmät yhteen ja vaivaantuneina katsella toistensa heittoja nauramatta. Sen verran kapeaksi on tuo heittoväli tehty, että molemmin puolin metsää on useampi ärräpäillä varustettu Rispiiharrastaja etsimässä omaa luottokiekkoaan. En ole aivan varma kumpi hermostuttaa enemmän – tuleva heitto vai kyltissä mainostettu mahdollisuus pannuttaa oikein kunnolla kalliolla. Valitsen jälkimmäisen ja heitän varmuuden vuoksi kiekkoni metsään.

Korilta katsottuna väylä näyttääkin varsin selkeältä ja seuraavalla kerralla painan vain sen 75 metrisen heiton suoraan ja annan kallion viedä luottoratsuni pöntölle. Siihen mennessä ei tarvitse kuin löytää kiekko mikä lentää suoraan ja vielä osata heittää se niin.


Jo vuosien ajan olen katsellut videoilta kuinka Isot pojat heittää aina kiekon taivaalle kaiken yli ja sieltä se sitten putoaa korille kuin itsestään. Tarjolla on siis Par nelonen ja dogleg oikealle. ”Ei kiessii ilman” -pyörii mielessä kun syöksyn aavistuksen liian kovalla vauhdilla heittoalustaa pitkin ja vältän kaatumisesta aiheutunevan vakavan loukkaantumisen vain sillä, että päästän kiekostani irti ja vastaanotan atleettisen kroppani treenattujen käsivarsieni toimiessa iskunvaimentimina. Oikeasta ajoituksesta vastaa tässä heitossa lähinnä kiekon osuma puuhun ja siihen äänekäs ”perkele”.


Vaikka täällä väylät ovatkin varsin kohtuullisen mittaisia on niille mukavasti saatu aina joku idea rakennettua mukaan ja useampia eri tekniikoita pääsee käyttämään monipuolisesti. Aina löytyy yksi tai useampi selkeä linja mihin heittää joten turha siellä on kiukutella jos puuosumia tulee.


Täällä pelatessa tuntuu kuin kaikki väylät olisivat niitä radan parhaita. Ei olekaan ihme, että Ford Ama löytyy kävijämäärien mukaan koko suomenkin mittapuulla ihan kärjestä sillä tämäkin Tuskasoturi päätti jo ensimmäisen kierroksen aikana, että toinen pelataan heti perään.


Astelet arkun päälle ja otat katseen kohti koria. ”Aavistuksen saisi lentää antsakulmassa” toteat ja suoritat tehtävän. Suljet silmäsi hetkeksi irrotuksen jälkeen ja kuuntelet kiekon mahdollisesta koriosumasta ilmoille pääsevää iloista kilahdusta. Tällä kertaa ääni on aavistuksen tummanpuhuvampi ja pääset suorittamaan seuraavaa heittoa portaiden juurelta puuosuman jälkeen ja nappaat parin korttiin. Juuri tuo tunne tällä radalla jää päällimmäiseksi eli jopa Tuskasoturi olisi voinut onnistua alkuperäisessä suunnitelmassa, muttei tällä kertaa. Birkun pelko on täällä läsnä ihan joka väylällä ja se lieneekin yksi suurimpia syitä miksi tänne haluaa tulla uudestaan ja uudestaan.


Jos tähän mennessä olet pelannut tulosten valossa hyvin niin älä anna tämän väylän hämätä liikaa. Tuntuu helposti, että kevyt putti ilmoille riittäisi ja kiekko löytyisi korin välittömästä läheisyydestä ilman sen suurempia ponnisteluja. Reiluun alamäkeen saa kuitenkin heittää ja mielellään niin että putti jäisi pienen mäennyppylän päälle asetetun korin vasemmalle puolelle.

Vastoin näitä kaikki ajatuksia heitän oman kiekkoni ensimmäisiin puihin ja siitä kunniakas lentoradan muutos 90 asteen kulmassa vasemmalle. Jatkoheitoksi valikoituu sormirolleri joita on tietenkin tullut harjoiteltua juutuupia katsellen joten ymmärrys kiekon kääntymisestä kantensa suuntaan jää seuraavaan kertaan.


Fordilla löytyy siis kaksi erillistä rataa ja se tuntuukin varsin toimivalta ratkaisulta. Vaikka alkuun pelottikin ajatus jatkuvasta jonottamisesta oli ilo huomata olleensa väärässä. Tuntuu, että väylät ovat kaikille siellä pelaaville riittävän helppoja tai ainakin sellaisia mistä karanneen kiekon löytää helposti ja peli etenee sujuvasti. Rohkea väite olisi sanoa, että ratasuunnittelu tämän osalta olisi Suomen paras, mutta toisaalta jos joku löytää toimivamman jostain päin Suomea tällä käyttöasteella niin saa nostaa käden pystyyn.

Ford Ama on kuin tehty Tuskasoturille! Jos et vielä ole käynyt niin nyt viimeistään voisi olla aika.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: