INKOO

2022

Muutoksen tuulet puhaltavat Inkoossa ja edelleen positiiviseen suuntaan! Kaudelle 2022 on jokainen heittopaikka saanut alustakseen todella tukevat ja kerrankin riittävän isot heittomatot missä Tuskasoturikin kykenee nauttimaan heittämisestä pelkäämättä putoamista ja siitä aiheutuvia vammoja.

Muutokset väylien osalta on maininnan arvoisesti kohdistettava numerolle viisi missä heittopaikka on tuotu pururadan toiselle puolelle eli rinteeseen ja samalla koria on viety mäelle ylemmäs n. 25 metriä eteenpäin. Jos tämä väylä oli jo ennen haastava niin nyt korille suoritettu heittotyö ansaitsee joka kerta aplodit muiltakin kuin itseltään.

Yksi aikaisemmin kritiikin kohteena ollut asia koskien ajoittain melko kosteitakin kohtia on saanut alleen siltarakenteita, joilla on väylillä 8, 12 ja 16 saatu liikkuminen mukavammaksi ja sellaiseksi, että varakenkien käyttö riippuu jatkossa enemmän heittäjän kyvystä pysyä väylällä. Puuosumista kimmonneet kiekot ja niiden perässä rämpiminen kosteikoissa kohdistetaan jatkossa enemmän omaan piikkiin kuin radan heikkoudeksi.

Radan kunnossapito hakee vertaistaan ja onkin enemmän kuin etuoikeus päästä pelaamaan pk-seudun läheisyydessä radalla missä aluskasvillisuus loistaa poissaolollaan ja kiekkojen etsimisen voi huoletta jättää muiden ratojen etuoikeudeksi. Monelle Espoo-Helsinki-akselilta tulevalle Inkoo voi kuulostaa kaukaiselta, mutta kun ajatukset siitä odottamisesta tiillä vaihtaa matkustusaikaan niin itse pelaamiseen ei tarvitse lisäaikaa varata sillä jonojen syntymistä Inkoossa vielä odotellaan.

2021

Viisykkösen melu vaihtuu liikunnan riemun ja harjoittelun ääniin kun kaarran menopelini tekonurmikentän viereiselle parkkipaikalle. Käynnissä on juniorijoukkueen treenit, mutta ystävällisesti saamme mahdutettua molempien harrastukset saman kentän rajojen sisäpuolelle ja voimme kaikki läsnäolijat nauttia ulkoilusta kukin tavallaan. Jotenkin olen jo tottunut siihen, että käyn heittämässä muutaman lämmittelyheiton tässä tekonurmella ennen kierrokselle lähtöä ja viidennen kiekon lentäessä tyylikkäästi kentän laitaa kiertävän aidan yli voin todeta lämmittelyn suoritetuksi normaalin protokollan mukaisesti – Tuskasoturi on valmis kierrokselle!

Tarjolla on vuonna 2020 syksyllä uudistettu Inkoon rata ja vaikka itse kuulun siihen koulukuntaan jonka mukaan vanhoille väylille olisi ollut enemmän tilausta koko perheen ratana niin heitän mielelläni myös tätä uutta leiskaa. Vanhaan verrattuna olen oppinut että täällä pitää olla täysin vedenpitävät kengät ja mielellään vaihtokengät autossa odottamassa. Väylältä kahdeksan lähtevä uusi puoli on tehty heti kättelyyn haastavaksi ei pelkästään heittojen osalta vaan myös sen osalta, että hermot säilyisivät kasassa kun yrität löytää edes kohtuullisen vähän märkää askelmerkkiä.


Radan avaava ykkösväylä on pakollinen par – innokkaimmat heittää birkkuakin, mutta kaikki plusmerkkiset tulokset voi unohtaa heti kättelyssä. Multi-happy-mulligan käyttöön eli niin kauan heitetään ensimmäistä avausta, että heittäjä on tyytyväinen ja sitten aloitetaan virallinen kierros. Tuskasoturi painaa ensimmäisen heittonsa mandon väärältä puolelta ja suutuspäissään paiskoo jatkoja korin takana makaavaa kalliota pitkin useampaan kertaan puolelta toiselle. Sanomatta sanaakaan saadaan peliryhmän tunnelma heti kattoon ja voidaan taas harrastaa eli nauttia vapaa-ajan vietosta valitsemansa lajin parissa. Mulliganit voi Soturin mukaan työntää – vaikka minne.


Nelosväylä ei ole koskaan yltänyt aivan sinne suosikkiväylien joukkoon usein sinne hävitettyjen kiekkojen määrästä johtuen, mutta kesällä 2021 tehdyn valtavan raivaustyön johdosta tämäkin metsäbaana näyttäytyy tällä hetkellä aivan uudessa valossa. En tiedä millainen armeija Inkoossa on käynyt riehumassa raivauskoneiden kanssa, mutta kenttä on saanut aivan uuden kokonaisilmeen ja totta puhuakseni noussut aivan uudelle tasolle sen johdosta. Täällä on osattu ottaa huomioon kiekkojen lentoradat ja mahdolliset laskeutumispaikat myös väylien ulkopuolella ja aavistuksen karanneet heitot löytyy helposti ja peli etenee sujuvasti. Se, että Inkoossa kasvillisuus kutittelee vyötäröön saakka on vain muisto – ja hyvä niin.


Väylä numero kuusi on yksi omia suosikkiväyliäni eteläiseltä suomen alueelta ehdottomasti. Nyt uudistuksen yhteydessä on mandon avulla saatu poissuljettua kaikki hysselinjat ja Rispiikiekkoilijalta kysytäänkin toimivaa antsaa tai melkoisen tarkkaa forea. Alamäkeen heitettävä väylä poimii liian lyhyet kiekot korin edessä makailevaan lampeen ja taas vastaavasti ylipitkät lätyt voi yrittää etsiä suoalueelta. Outtitikut on tiuhaan molemmin puolin koria syvyyssuunnassa ja lopulta ei ihan hirveästi ole tilaa tarjolla. Tuskasoturi kun on tyytyväinen pariin niin väylädraiveri kädessä laitetaan kiekko lentämään kohti takametsää. Vartin etsinnän jälkeen putteri on tiukasti kädessä ja outin rajalta yritetään saada sitä kolmosta korttiin. Tämä on kai sitten se kuuluisa pelikirja.


Veden yli heitettävän seiskaväylän osalta on keskustelu edelleen käynnissä kelluvien kiekkojen hankinnan tarpeellisuudesta kun eteemme aukeaa uuden puolen ensimmäinen väylä. ”Mandolla varustettu lyhyehkö birkkuväylä” – toteamuksen jälkeen jatkan dropparilta ja kolmaskaan heitto ei nyt aivan korin juuressa ole sekään. Veden varaan joutumisen pelosta suoritettujen akrobaattiliikkeistä johtuva selkäkipu ja mutakylvyn saaneiden kenkieni epämiellyttävä tunne pakottaa minut heittämään maltilla loppuväylän ja väsynyt ilme kasvoillani otan triplan tauluun ja lupaan jälleen kerran itselleni, että tänne en tule enää koskaan uudestaan.


Väylä kaksitoista on tullut viime aikoina pelattua lähes joka kerta par kolmosena sillä heittopaikalta lähdön jälkeen ei huumori oikein ole riittänyt tuohon suojuoksuun. Hyvä harjoitusmuoto varmasti kestävyysurheilijoille – itse kuulun enemmän nautiskelijoihin. Tiiboksilta on menty siis vieressä kulkevaa pururataa pitkin radan suuntaisesti eteenpäin sen verran missä maa alkaa nousta ja muuttuu väylän puolella kuivaksi. Siihen sitten merkki pystyy, peli käyntiin ja par korttiin.

Joku oli jossain väläytellyt, että uusien väylien synnyn taustalla tai pikemminkin vanhojen poistamisella on ollut yksi yhteinen nimittäjä – turvallisuus. Vanhat väylät kun kulkivat takalenkin osalta osittain pururataa myötäillen, mutta itse en kokenut koskaan että siitä olisi koitunut kenellekään mitään vaaratilannetta. Näköyhteys heittopaikoilta oli selkeä joka suuntaan ja muut ulkonaliikkujat oli helppo ottaa huomioon. Tätä miettiessäni havahdun siihen, että kiekkoni karkaa jälleen 13 väylän avauksen jälkeen tutusti oikealle ja liitelee kyllä tyylikkäästi ja pitkälle, mutta aivan helvetin väärään suuntaan pururataa kohti. Näköyhteyden olemattomuudesta kertoo kaukaa kuuluva ”Helvete, kuka siellä heittää”. Vaikka ajatus uuden radan suunnittelussa on varmasti ollut hyvää tarkoittava niin pitää muistaa, että outtitikut eivät itsestään tuo mitään varsinaista suojaa heittäjältä ja eikä varsinkaan kun kiekon taakse on asetettu Tuskasoturi joka ei tiedä aina itsekkään minnepäin kiekko mahtaa tällä kertaa kädestä irrota. Näköyhteys voittaa outtilinjat satanolla ja joka kerta kun turvallisuudesta puhutaan.


Tunteiden vuoristorataa on taas tarjolla kun edellisen väylän poikkeuksellisen onnistumisen pirkon muodossa voikin vaihtaa tältä tiiboksilta kohdattavaan pelonsekaiseen tunteeseen. Edessä on radan epämiellyttävin väylä monestakin syystä. Ensinnäkin pituus väylällä ei kerro koko totuutta sillä sitä heitetään koko ajan ylämäkeen joka huipentuu kallion kielekkeellä lepäävän korin valloitukseen. Toisekseen alkumatka on aina sopivasti märkä ja pitänee jälleen huolen siitä, että hauskaa ei voi olla kun junttaat puolivahingossa tossut suon silmäkkeeseen. ”Heitä vähän pidemmälle nin on kivaa ja kuivaa”. Ihanko totta! Eipä ole käynyt mielessä tälläkään väylällä.


Inkoo on yhteenvetona monipuolinen rata missä on tarjolla myös helppoja ja heitettäviä väyliä Tuskasotureille. Toisaalta useampi väylä vaatisi kuitenkin edes jonkin verran kättä, että todellisille birkkupaikoille olisi mahdollisuus päästä. Rata on kokenut muodonmuutoksen myös raivaustöiden osalta ja jos muistikuvat on jotenkin epäselvät niin kannattaa käydä katsomassa miltä Iloinen Inkoo tänä päivänä näyttää. Jos osaa heittää niin tämä rata on varmasti enemmän kuin mukava kiertää, mutta lajia vain harrastavalle tai perheen nuorimmille voi tuntemukset mennä helposti turhautumisen puolelle. Itselle kun sattuu kohdalle se päivä, ettei heitto oikein tunnu kulkevan niin siirryn suosiolla väylältä 7. väylälle 14. ja jatkan melko hyvillä mielin kierroksen loppuun. Väylä 16 on kuitenkin kyykytettävä, mutta muuten tarjolla on oikeastaan vain ja ainoastaan mukavaa heittämistä.

Inkoossa ei ruuhkia näy ja pelikierros sujuu lähes poikkeuksetta ripeää tahtia. Onnistunut kentänhoito pitää huolen ettei kiekkoja tarvitse juurikaan etsiä ja kun muutamille tiipaikoille saadaan päivitettyä kunnon heittoalustat niin rata varmasti alkaa löytyä monen muunkin Tuskasoturin place to be -listalta.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: