Riihimäki on viriili ja aktiivinen Etelä-Suomen kasvukeskus, joka tunnetaan niin Pekka Vasalan ja Ragnar Granitin kotipitäjänä kuin suositusta metsästysmuseostaan unohtamatta Riutan Frisbeegolfkeskusta. Tänään tutustutaan jälkimmäiseen ja sen tarjoamiin palveluihin. Moottoritieltä on vain kevyt henkäys ja saavutaankin jo ulkoilualueen parkkipaikalle missä Rispiigolfharrastajan ottaa vastaan jykevä opastaulu ja aavistuksen ehkäpä jopa ränsistyneen näköinen ulkoasu.
Ensimmäinen väylä toivottaa omalta osaltaan myös vierailijat tervetulleeksi ja tuplamandon ansiosta ensimmäiset verisuonet pullistelevat otsalohkosta kun avausheitto painuu tyylikkäästi kohteen oikealle puolelle. Dropparilta kuitenkin rohkea yritys, mutta siitä ei jää käteen kuin yrkkäpokaali ja bogi korttiin.
Vasta tänne kutosväylälle tullessa alkaa ajatus radan erinomaisuudesta muuttua. Tähän mennessä on ollut enemmän tai vähemmän onnistuneita väyliä joiden heittäminen on ollut pikemminkin suorittamista kuin varsinaista nautintoa. Tiiboksin takana pilkottaa selkeästi jotain ja kurkistan varovasti puiden välistä yllättyen positiivisesti ja toivon, että tuonne pääsee heittämään jossain vaiheessa. Lisäpotkun saattelemana nappaan tältä väylältä birdien korttiin ja kuin pikkupoika karkkikaupassa vilkuilen mäen päälle josko seuraava väylä olisi oikeasti siellä.
Nyt on tilaa temmeltää ja päätänkin laittaa kiekkoon aavistuksen lisää forcea, että varmasti lentää perille saakka. Piirrän silmieni eteen kauniin lentoradan ja mallaan vielä käsivarrella varmistaakseni oikein kiekon lähtöasennon. En omista kultaista kelloa, nopeaa kättä tai edes kohtuulista forea joten antsaan on tyydyttävä. Puoleen väliin rinnettä kaikki näyttää menevän hyvin ja leveä hymy kasvoilla esittelen paikalle saapuneille koululaisille osaamistani. Sitten vauhti alkaa pikkuhiljaa hiipua ja tunnen jo etukäteen kuinka luonnonvoimia vastaan viimeisillään taisteleva luottokiekkoni pyrkii palvelemaan isäntäänsä, mutta turhaan. Zefyros on puolensa valinnut ja saan jatkaa seuraavan heittoni aavistuksen kauempaa kuin mitä olin etukäteen suunnittelut. Lapsilla on hauskaa ja naurusta ei meinaa tulla loppua. Ero koomikon ja Tuskasoturin välillä on se, että vitsejä työkseen kertovat tekevät sitä tietoisesti ja heille maksetaan siitä.
Ja heti perään melkein samanlainen väylä, mutta aavistuksen lyhyempi tai tarkemmin sanottua juuri sopivasti lyhyempi eli teoreettinen mahdollisuus mukille on ihan oikeasti olemassa. Tuuli tuntuu kiertävän tässä laaksossa jatkuvasti, mutta uskallan väittää sen edelleen tulevan aavistuksen vastaan – ehkä vähän vasemmalta. Isot pojat on kertoneet että kiekon kansi heitetään aina tuulta kohti tai toisinpäin eli kiekon pohjaa ei koskaan näytetä tuulelle joten lähden heittämään pienessä hyssessä luottomidari kädessä. Heti lähdöstä lukien kiekko liukuu nätisti ja suoristuu pikkuhiljaa ja suunta on edelleen koria kohti. Jännitys on käsin kosketeltava kun kiekko putoaa mäen rinteeseen vain kaksi ja puoli metriä korin etupuolelle ja jää kuin vahtikoira odottamaan isäntäänsä. Vilkuilen epätoivoisesti ympärille yrittäen löytää silmiini tällekin väylälle eksyneitä kannustavia katsojia, mutta turhaan – kukaan ei nähnyt – ”Perkele!”. Tämä eläinaktivisti kompuroi itsensä mäkeä pitkin alas ja käy laittamassa parhaan ystävänsä ketjuihin ja taputtaa itseään olalle.
Jos olisin etukäteen tiennyt mitä väylä yhdeksän pitää sisällään niin olisin varmaan suosiolla ottanut putterin kouraan ja heitellyt sillä kolme kertaa korille ja nostellut parin pois. Nyt tietämättömyyttäni painan draivin ylämäkeen distancepannulla ja ylpeänä onnistuneesta heitosta lähden nousemaan mäkeä pitkin ylöspäin. Melko nopeasti havahdun siihen, että ylhäällä minua odottaakin toiselle puolelle jatkuva jyrkkä alamäki – ”Ei saatana”. Kymmenen minuutin etsinnän jälkeen kiekko lopulta löytyy kierittyään melkoisen pitkälle alas missä kaatuneiden puiden rungot kutittelevat mukavasti heikossa heittoasennossa taistelevaa Soturia. Runkoja on jäänyt ympärille pystyynkin ja seuraavien yhdeksän heiton aikana saan kahdeksan osumaa Stora Ensoon kunnes yltä päältä hien peittävä ruho raahautuu kaikkien, myös itsensä yllätykseksi vihdoin korille.
Näkymä kymppitiillä on kuin satukirjasta. Tunnelma on aavistuksen mystinen ja ympärille kerääntyneet puut kertovat omaa tarinaansa kun valmistaudun tutun näköiseen tilanteeseen. Edellisestä väylästä viisastuneena otan putterin kauniiseen käteen ja heitän kahdella helpolla heitolla itseni korilla ja parin merkittäväksi – ”Aina ei tarvii tehdä kaikkee niin helvetin vaikeesti”
Tähän kun tulee niin tuntuu kuin aika pysähtyisi hetkeksi. Muutama kunnon puraisu puhdasta ilmaa ja katse varovaisen uteliaasti alas jonnekin aivan liian kauas. Taakse on jäänyt Disney -maailma ja edessä odottaa rehellinen heitto ilman mitään esteitä ja tekosyitä. Takaa nopealla temmolla rataa kiertämään lähtenyt miespuolinen tosirispiimies kyselee kohteliaasti josko voisi mennä ohitse ja tottahan toki sitä annetaan parempien ja nopeampien mennä edelle. Samalla tarjoutuu hyvä mahdolsiuus vähän katsella miten tätä väylää oikein heitetään.
Kokeneen oloinen kaveri nappaa käteensä vakaan näköisen midarin ja lähettää sen valehtelematta 45-asteen kulmassa oikealle naaman pysyessä täysin peruslukemilla. Kiekko liitelee vielä jossain todella korkealla kun kaveri ystävällisesti kiittää, kumartaa ja lähtee juoksuaskelin painamaa portaita pitkin alaspäin. Samanaikaisesti kiekko tekee näyttävän kaarroksen ja sukeltaa korin juurelle arviolta noin neljän metrin päähän korista. Nyt tuli hiljaista – todella hiljaista.
Omasta mielestäni radan olisi voinut jopa päättää tuohon väylälle numero kaksitoista sillä niin upea ja ainutlaatuisen oloinen kokemus se oli heittää vaikka tällä kertaa oppi-isän linjaan heitetty kiekko ei palauttanutkaan vaan jatkoi matkaansa etsien uutta elinympäristöään itselleen. No jatkossa tietää, että oikealla on myös pieni järvi missä kiekkoja voi käyttää uimassa jos on tarvetta. Loppumatka menee väylän 13 kiroilun jälkeen enemmän tai vähemmän ohi ja huomaamatta sitä onkin jo saapunut takaisin lähtöruutuun. Jotenkin tuntuu että tänne on saatu rakennettua kaksi tunnelmaltaan täysin erilaista rataa yhden sisälle. Väylät 7-12 omanaan ja loput omanaan. Huomasin että autoja ja muita ajoneuvoja oli parkissa tuossa seiskaväylän vieressä eli jatkossa voikin olla, että oma kierrokseni lähtee vasta radalta seitsemän ja loppuu pitkään ylämäkitaaperrukseen takaisin autolle tusinaväylältä suoritetun heiton jälkeen.
Riutta ei välttämättä ole ihan aloittelijoille tarkoitettu rata tai sitten mukaan vaaditaan kärsivällisyyttä ja ymmärrystä omista taidoista. Kiekkoja tänne saa hävitettyä oman maun mukaan juuri niin paljon kuin jaksaa heitellä menemään ja se huono puoli tässä on vielä että täällä saattaa päästä kunto kasvamaan kun painaa paita märkänä mäkiä pitkin ylös ja alas. Käymisen arvoinen paikka todellakin kaikille Tuskasotureille, mutta enemmän varmaankin fiilistelyyn kuin tiukkaan tuloksentekoon.
TUSKASOTURIT 