On omaan aikatauluun suhteutettuna todella aikainen aamu – peilikuvasta päätellen liian aikainen. Kuuleman mukaan Espoon Puolarmaariin pitää mennä aamuyöstä pelaamaan jos mielii ilman sen suurempia ruuhkia ja odottelua selviytyä kierroksesta. Olen pakannut bägiin paljon eri puttereita ja muutaman midarin sillä kertoman mukaan täällä neppaillaan eikä varsinaista heittoliikettä ole juuri tarvetta käyttää. Rata kuuluu kävijälaskureiden mukaan Suomen suosituimpiin ja ennakkoajatukset menee tällä kertaa helposti tuloksen puolelle sillä tarjolla pitäisi olla pelkkää tiukkaa birkkutykitystä – ”Oisko -10 sopiva tulos?”.
Ykköstii on todella hyvässä kunnossa ja kelikin suosii Rispiiharrastajaa, mutta käsitykseni neppailusta saa uuden merkityksen koska kasinelonen ei Tuskasoturin kädestä kuitenkaan aivan pelkällä putterilla korille saakka lennä. Taakse kerääntynyt väkijoukko vilkuilee ympärilleen ja kevyt puheensorina voimistuu jatkuvasti kuin osoittaakseen tälle ammattipelaajalle, että nyt viimeistään olisi hyvä saada se kiekko ilmaan. Päätän turvautua bägiin vahingossa unohtuneeseen ihan helvetin ylivakaaseen draiveriin ja kiskaisen käsivarresta niin paljon kuin se vain suinkin on mahdollista. Kiekko menee hetken eteenpäin ja ominaisuuksiensa mukaan tekee reippaan sukelluksen vasemmalle kun lentonopeus ei riitä pitämään sitä ilmassa. Ilmekään ei värähdä kun kiekko sukeltaa alueen läpi virtaavaan ojaan ja takaa kuuluvan hihittelyn saattelemana päätän olla etsimättä tuota uimataidotonta tällä kertaa.
Kannustavan ilmapiirin saattelemana ja ykköskorin ympäristössä vetiseen savimaahan kerran kaatuneena pääsen kakkostiille ja jos ensimmäisellä väylällä oli tilaa niin nyt sitä on sitten sitäkin vähemmän. Puuta puun perään ja ylämäkeen. Voidaanko ajatus siitä kymppipakkasesta siis alkaa unohtaa jo tässä vaiheessa? Onhan tuossa toki linja mihin heittää, mutta tällä kertaa onnistun vain ja ainoastaan tuurilla kiertämään ensimmäiset puut tosin niiden oikealta puolelta ja jotenkin ylpeänä tuloksesta, en suorituksesta, olen puttaamassa pirkkoa. Mikään hyppyputtiväylä ei tämäkään ole vaan kyllä Tuskasoturi saa heittää reilusti enemmän kuin tuo taulussa mainittu 58 metriä päästäkseen korin läheisyyteen.
Joku on sitten päättänyt laittaa tuplamandon tähän ja sehän tunnetusti helpottaa Soturin suorituksia merkittävästi. Dropparilta yritetty par putti menee kymmenen metriä pitkäksi ja tuplabogi taskussa voi vain ihmetellä omaa osaamistaan – jälleen kerran.
Tälle väylälle on varmasti tehty enemmän HIO -merkintöjä kuin millekään muulle. Etäisyys korille on maltillinen jopa ensikertalaisille ja heittolinja suosii rystypuolen hysseä joten birkkuautomaatiksi kutsuminen ei tunnu liioittelulta. Mäen päälle heitettävä lyhyehkö veto voi kuulostaa helpolta, mutta kun ratamestari on vahingossa jättänyt tännekin tuohon aivan keskelle väylää kaksi puuta on varmaa, että jompaan kumpaan on silloin tarkoitus osua. Yksi kolahdus kaarnan pintaan ei tälle Tuskasoturille riitä vaan kun kerran on mahdollisuus niin otetaan kaksi kerralla. Siinä sitä seisoo sitten keskellä väylää jalat yltäpäältä savessa ja pohtii ihan vakavissaan harrastuksen jatkamista.
Tällä väylällä kori sijaitsee itseasiassa yllättävänkin oikealla ja tuntuukin, että kun kiekko on mennyt liiankin kanssa väylän reunaan niin sitten vasta se löytyy nostolta. Forella liiankin helppo, mutta pikkuantsassa heitettynä sitäkin hienompi. Tällä korilla käytettiin 12 minuuttia tallentamiseen eri kuvakulmista kun Tuskasotureiden pirkkokerho oli saanut uuden jäsenen. Ei ainoastaan ylpeänä vaan helvetin ylimielisenä tämä ryhmä siirtyi seuraavalle väylälle vain heittääkseen taas kaikki avaukset ensimmäisiin puihin. Matka iloisesta puheensorinasta ja hurraa -huudoista täydelliseen hiljaisuuteen on yllättävän lyhyt.
Väylän 15 kokemusten jälkeen kävi jo mielessä, että pitäisiköhän suosiolla lähteä autoille suoraan ja jättää kierros kesken vaikka se ei periaatteen mukaista olekaan. Epäonnistumiset vielä hyväksytään, mutta läpimärät vaatteet eivät tunnut ikäihmisen päällä enää yhtä mukavilta kuin pikkulapsena. Keskeltä väylää kiekkoa hakiessa jalka nappasi puoleen väliin polvea olevan vesialtaan pohjassa johonkin kiinni ja ennen kuin kameraryhmä ehti edes arvailla tapahtumien seuraavaa kulkua oli kasvot edellä maassa makaava Soturi ehtinyt pestä naamansa jo mutakylvyssä. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan – jopa linnutkin ymmärsivät olla hiljaa.
Tämä taitaa olla monen mielestä radan vaikein väylä pirkotettavaksi. Ensin pitäisi osata heittää melko lailla suoraan koko matka korille saakka ja sitten vielä sen verran pitkälle, että kiekko lentää tuon kallionreunan yli. Hilpeissä tunnelmissa heitetään ja mennään eteenpäin. Ei muuta.
Tarjolla on mahtava lyhyt alamäkiväylä mihin on mukavasti tehty useampi linja mihin heittää. Puita on kiitettävästi ja oikealla alhaalla vaaniva lampi tai järvi, riippunen vuodenajoista, osaa kyllä poimia kuin magneetin lailla puuosumia nauttineet kiekot haltuunsa. Liian reippaasti heitetyt kiekot painelevat helposti todella kauas takametsään ja oikean voimakkuuden löytäminen vaatiikin aloittelijan tuuria tai sitten ihan oikeaa osaamista. Jälleen tälle väylälle ansaittu birkku korttiin ja typerä hymy kameraan.
Viimeiseltä väylältä jäi muistoksi ainoastaan se, että paikalla ollut sukeltaja kävi ystävällisesti noukkimassa jokeen heitetyt kiekot ja aavistuksen mollivoittoisesta ryhmän dynamiikasta johtuen poseerauskuvat päätettiin ilman suullistakin sopimusta jättää toiseen kertaan. Puolarmaari on juuri niin helppo kuin sen annettiin ymmärtää olevankin ja hyvänä päivänä Tuskasoturikin voi päästä pitkälle pakkaslukemien puolelle. Vastaavasti heikko tai pikemminkin normipäivä tuottaa vain reippaita puuosumia, jatkuvaa kiroilua ja terveyttä vakavasti vaarantavaa verenpaineen nousua. Kun tänään vietettyyn normipäivään lisätään märät vaatteet ja kurassa liotetut kengät voi hyvillä mielin todeta, että omalta osalta Puolarmaari löytyy jatkossa heitettävien ratojen listalta vasta pitkäkestoisten hellejaksojen jälkeen. Nyt sitä kokee olevansa liian vanha tekemään mutakakkuja.
TUSKASOTURIT 