Pikkuhiljaa valtavan kokoinen parkkipaikka saavuttaa meidät ja kohtuullisen ajomatkan päätteeksi voimme vain tuijottaa sanomatta sanaakaan ikkunoista ilmestyvää maisemaa – kevyt tunturituuli heilauttaa paljaita oksiaan kuin kutsuen luonnon omaan huvipuistoon viihtymään. Muutama muukin näyttää eksyneen tänne retkeilykeskukseen ja toinen toistaan upeammat ja paremmilla jousilla varustetut sähköavuisteiset Fatbiket painavat ohitse oikealta ja vasemmalta. Ihmiset rientävät kävelyreittejä pitkin isoissakin ryhmissä ja selkeästi kaikilla on sama tavoite ja päämäärä. Reppuun pakataan tietenkin kunnon eväät juomineen ja suklaapatukoineen ja vielä lopullinen juuri oikeaan kireyteen kiristetyt maastojuoksukengät niin tämäkin soturi alkaa olla valmis erämaaseikkailuun – ”Missäköhän se ykköstii mahtaa olla”
Rata on selkeästi jaettu kahteen osaan joista ensimmäiset kuusi väylää on rehellisesti koko perheelle ja lajiin tutustujille tarkoitettuja avoimia ja ennen kaikkea selkeitä baanoja tarjoten heittopituutta yhteensä 228 metrin verran eli jotakuinkin 38 metriä väylää kohden. Erikoismaininnan saa ehdottomasti väylä viisi jonka pituus 16 metriä saa suupielet ylöspäin – ”Tähän ei voi paria huonompaa heittää vaikka yrittäisi. Eihän?” Lajin harrastajille alkuosan väylät toimivat hyvin lämmittelyväylinä ja verenpaineen saa jälleen mukavasti nousemaan muutaman täysin turhan puuosuman saattelemana. Kutosväylä tulee luontevasti ykkösväylän viereen takaisin joten tätä lyhyempääkin lenkkiä voi pelailla vaikka muutamaan kertaan jos siltä tuntuu.
Ykkösväylä tarjoaa melko mukavan mahdollisuuden pöröön, mutta innokkaimmat heittää holarin toivossa kiekon pitkäksi takametsään ja pää painuksissa painelevat kakkosväylälle miettimään pitikö ajaa 1099,3 kilomeriä vain sen takia, että 26 metrin matka tuntuu liian haastavalta suorittaa järkevästi.
Lämmittelyn jälkeen tuntuu, että varsinainen rata alkaa väylältä seitsemän ja vaikka sitä ei olekaan pituudella pilattu niin mando tekee siitä harrastajalle kuitenkin viheliäisen. Oikealle tiukasti taipuva väylä kun huutaisi forea – minä apua.
Tässä on varmaankin yksi kesän 2021 pysäyttävimmistä väylistä omalta osalta. Edessä siintää suoalueen takana kori, joka mittansa puolesta oikein huutaa onnistumaan. Vallitseva säätilanne ja sen mukanaan tuoma maltillinen kosteus ilmassa yhdistettynä ympärillä kuuluviin metsän ääniin luo jopa aavistuksen mystisen olon ja kaiken hiljaisuuden rikkoo vain snap kun kiekko sujahtaa ilmojen tielle ja kiitää suoraa linjaa kohti sille tarkoitettua kohdetta. Onnistuneen heiton jälkeen ei tee edes mieli huutaa – kevyt kumarrus itselleni riittää.
Siirtymää varten rakennetut laudat ovat saaneet pintaansa pirteää väriä, mikä tuo upean kontrastin ympäröivään luontoon ja jatkaa omalta osaltaan mystistä tunnelmaa Tuskasoturin taiteillessa ladulla pysyäkseen kuivin jaloin.
Korilla kun kääntää katseen takaviiston voi vilkutella kaikille erämaaseikkailijoille joiden matka on Kiilopään huipulle vienyt. Ympäröivä lumouksellinen suoalue, takana näyttäytyvä upea tuntimaisema ja varma birkku korttiin. Mikä voisi olla paremmin. Kokonaisuutena yksi kauden parhaista väyläkokemuksista alusta loppuun.
Rata tuntuu Tuskasoturin käteen juuri sopivalta ja melkeinpä joka väylällä voi ainakin haaveilla saavansa onnistumisia aikaiseksi. Väylältä poikenneet kiekotkin löytyy helposti ilman sen suurempaa etsimistä ja mahdollisuus peliä edistävään jatkoheittoon on lähes aina olemassa. Tiiboksit on huippukunnossa, korit on ehjiä ja mikä parasta luonnon on annettu olla omana itsenään ilman sen suurempia tarpeita täyttää sitä limutölkeillä tai muilla yhtä hyvin maatuvilla tarvikkeilla.
Mukavan lyhyt väylä keskellä kierrosta sopii hyvin rikkomaan juuri löydetyn heittorytmin. Nyt kiekko kädessä toivoo vain kaikin keinoin pystyvänsä välttämään liian pitkälle suoritettua heittoliikettä. Hyvän psyykkauksen siivittämänä päätän päästää ilmoille puttiliikkeellä varustetun propellin minkä suoalue nielee mielellään syliinsä. Vaistomaisesti otan uuden kiekon käteeni ilman sen suurempaa tunnekuohua ja viskaan sen niin paljon kuin kädestä irtoaa. Hetkisen kuluttua väylällä kahdeksantoista on hiljaisen oloinen Rispiimies ilman itsetuntoa ja kahta kiekkoa.
Radan päättävä väylä kääntää lopussa tiukasti oikealle ja tuo heittäjän mukavasti takaisin lähtöalueelle ja tarjoaa samalla oivan mahdollisuuden näyttää osaamista myös muiden ulkonaliikkujien silmissä. Korin takana kerääntynyt isohko ryhmä kääntää katseensa kuin tilauksesta allekirjoittaneen suuntaan ja alkaa kiivas puheensorina. Päätän yllättää kaikki heittämällä isoa annukkaa kaiken yli. Tällä kertaa myös taikuri itse yllättyy kun kiekko kaikesta käskemisestä huolimatta ottaakin suunnan sujuvasti puuosumansa jälkeen väkijoukkoon joka ”varokaa” kannustushuutojen saattelemana sinkoutuu maata vasten kukin tavallaan.
Harvemmin on hävettänyt niin paljon kuin valkoiseen uudenkarheaan ulkoiluasuun sonnustautunut naishenkilö tarjoaa heittämääsi kiekkoa sinulle sateen jäljiltä märäksi muuttuneen savikerroksen valuessa edelleen otsalohkon lisäksi rinnuksilla ja ainut asia minkä saat suusta aikaiseksi on ”kiitos”
Kiilopää on varmasti yksi parhaita kokonaisuuksia onnistumia hakevalle Tuskasoturille. Tarjolla on järkevän mittaista heittämistä, mutta kuitenkin riittävän monipuolisesti, että kiinnostus säilyy radan loppuun saakka. Jos itselleen kaipaa tuloskorttia mikä painuu pakkaselle niin tästä kannattaa tulla ottamaan koppi. Kansallispuistomaisemissa löytyy myös muillekin mukana kulkeville NO RISPIIGOLF -paidoilla varustetuille liikkujille tekemistä. Miltäpä kuulostaisi päivän päätteeksi kokoontua laavulle yhteiseen makkaranpaistoon ja käydä läpi vuorotellen päivän tapahtumia ja kuunnella loputtomiin kestävää hehkutusta Tuskasoturin täydellisestä heittosuorituksesta väylällä kaksi HIOn arvoisesti!
TUSKASOTURIT 