HEIMARI

Kun lähtö on Hotellin kulmalta ja tarjolla on 18 väyläinen matka juuri mukavasti Tuskasoturin taidoille sopivalla radalla voisi rohkeat puhua jopa täydellisestä frisbeegolfpäivästä. Runsaan ja maittavan hotelliaamiaisen päätteeksi kahvin vielä pyrkiessä tekemään hissiliikettään ruokatorvessa olen ehtinyt jo vaihtaa peliä kunnioittaakseni sopivampaa juhlavaatetta ja raahannut itseni muutaman porrasaskelman päällä sijaitsevan ykköstiin matolle. Päällä on finaalipäivälle tarkoitettu punainen kauluksellinen urheilupaita, päässä on kiinalaisin pikkusormin valmistettu stämpitön lippalakki ja jalassa Salomonin Contagripillä varustetut maastojuoksukengät. Vaikkeivat askeleet ehkä tälläkään kertaa varsinaiseen raviin nouse niin pito pohjassa pitää raskaammillakin synneillä varustetun Soturin tukevasti pystyssä vaativissakin paikoissa ja suuremmilta onnettomuuksilta saatetaan välttyä sen suhteen.


Ykkösväylä tarjoaa hyviä fiiliksiä ja onnistumisen elämyksiä kaikille sillä väylän luokittelu par neljäksi on juuri se mitä matkamies ensimmäiseksi kaipaakin – mahdollisuuden pöröön. Onko sitten jännitystä ilmassa, en tosin tiedä miksi, mutta painan hyssekulmassa kiekkoni mandon väärältä puolelta. Kun vielä kolmas heitto dropparilta on heikko niin bogi taskussa on vain hyväksyttävä tilanne ja etsittävä seuraava väylä.


”Eikös me juuri pelattu tää?” – väylä viisi tuntuu edellisen toisinnolta, mutta juuri sopivasti lyhennettynä. Putteri kädessä heitän kiekon korille ja kuulen kuinka ilmassa pyörivät mehiläisetkin taputtavat kilpaa suoritukselleni ja käyn nostamassa ylpeänä ja ylpistyneenä kierroksen ensimmäisen birkun pois kuleksimasta.


Edessä aukeava väylä tarjoaa alamäkeen heitettävän lyhyehkön liidätyksen lisäksi muistutuksen varovaisuudesta sillä seiskaväylä on sijoitettu risteämään nyt heitettävän kanssa eli tiiltä katsottuna heittolinjasta oikealla puolella rappusten alapäässä jossain pitkän heinän seassa on tiiboksi numero seitsemän. Alhaalta kuuluu iloista puheensorinaa ja kaksi äänestä päätellen naisolentoa keskustelee rauhalliseen tahtiin eilisillan tapahtumista. Siinä vaiheessa kun keskustelu siirtyy säärikarvojen ajelusta muille alueille päätän puuttua peliin ja rohkaistun kysymään josko arvon leidit voisivat heittää kiekkoa jo ilmoille niin täälläkin päästään pelissä eteenpäin. ”Heitä yli vaan” kuuluu välitön vastaus ja yhtä nopeasti saan huudettua takasin ”ootteko nyt aivan varmoja”.

Sitten saapuu täydellinen hiljaisuus. Minuutinkin täydellinen pimeys äänen suhteen on melkoisen pitkä aika kun ei tee mitään vaan kuuntelee vain josko joku jossain voisi vastata. Kyllästyn odottamiseen ja viskaan luottomidarin ilmoille ja juuri oikeaan suuntaa koria kohtia kun samaan aikaan heinikon seasta astuu tielle kaksi hahmoa. En ehdi edes pidättää hengitystä kun kiekko sujahtaa noin kahdenkymmenen sentin päästä leidien pään yläpuolelta ja laskeutuu mukavasti korin etupuolelle odottamaan nostopöröä. ”Taidatkin olla joku ammattilainen” huikkaa toinen iloinen ilme kasvoillaan samaan aikaan kun edelleen tärisevin käsin yritän saada bägiä nostettua maasta.


Ja aivan kuin tuo edellisen väylän tapahtumaketju ei olisi ollut riittävästi niin eiköhän tämä samainen kaksikko ole odottamassa minua seiskaväylällä missä avaustensa jälkeen ovat tällä kertaa menneet puiden taakse piiloon ja huutelevat käskevään muotoon ”Mee ohi vaan”. No kiittäen mahdollisuudesta paiskaan Innova Mamban kakkosrinkiin ja kipaisen liikkeelle, mutta niin näyttää tekevän muutkin lähietäisyydellä oleilevat. Ehkäpä ymmärrykseni ohituksesta onkin tulkittu enemmän ”pelataan yhdessä” -muotoon – ”no menköön tämä väylä loppuun”.

Ja jottei kaikki menisi liian helposti niin yrittäessäni nostaa avausheittoni kiekkoa onnistun tyylille uskollisena kompastumaan Quicklace pikanauhoitukseeni vaikkei sen pitänyt olla edes mahdollista ja katseeni maan tasalta on enemmänkin anova kuin mikään muu muoto. Jälleen sama kiusallinen hiljaisuus laskeutuu ja yritän suorittaa väylän sujuvasti loppuun. ”Miten se” saan sanottua kun viimein kolmas putti painuu ketjuihin ja puttimuminan saattelemana siirryn raskain askelin kohti seuraavaa väylää.


Kaikki epämiellyttävä häviää jo mukavasti mielestä heti kasiväylän pirkon myötä ja matka väylälle 15 menee kuin siivillä. Tarjolla on kaikkea mitä hyvältä tai pikemminkin loistavan monipuoliselta radalta voi toivoa – on antsaa, forea, suoraa, hysseä, forefleksiä ja mikä parasta etäisyydet ja haastavuus on kuitenkin sillä tasolla, että Soturikin kykenee nauttimaan.

Väylän 15 korille saavuttaessa ymmärtää pikkuhiljaa palanneensa hotellin läheisyyteen ja takana siintävä järvimaisema rauhoittaa mukavasti tämänkin heittäjän tunnelmaa. Lasten äänet rannasta kiirivät veden pinta pitkin kun ensimmäiset todistetut sukellukset on tehty koko suursuvun läsnä ollessa ja kannustaessa. Opastusnuolten osoittaessa eteenpäin työnnän viimeiset oksat pois silmien tieltä ja eteeni aukeaa näkymä kuin camping alueelta. Grillikodassa paistuu makkarat ja maissit joita säestetään suomalaisilla ikivihreillä iskelmillä, saunarakennuksen kuistilla kolme varttuneempaa miespuolista hahmoa raapii kilpaa vatsan seutua Stallhagen Bockit kädessään ja lähes puoleen väliin järveä ulottuvalla laiturilla kilpaillaan uimahypyissä.

Nyt tuntuu vahvasti siltä että olen tullut väärään paikkaan, mutta opaskyltit ohjaavat edelleen minua seuraamaan ja pikkuhiljaa heittopaikka alkaa hahmottua kun laiturin päässä puupintaa vasten oleva kangas ei taidakaan olla pyyhe vaan pikemminkin heittoalusta. Opastauluun on merkitty väylä numero 16 ja mittaa kerrotaan kertyvän 90 metriä ja ennen kuin ehdin edes valmistautua kunnolla heittoon huomaan äänten vaienneen ja kaikki ympärilläni tapahtuva toiminta on keskeytetty. Tunnen kuinka katseet on kohdistettu allekirjoittaneen suuntaan ja ainut keino selvitä tästä tilanteesta kunnialla on heittää kiekko kuivalle maalle.

Edessä heittolinjasta aavistuksen vasemmalle makaa laiturissa uudenkarhea Sea Ray ja oikealla rantahietikossa leikkivien lapsiperheiden nuorimmat eivät välttämättä ole niitä parhaita kuunteluoppilaista vastaanottamaan nopeaa ohjeistusta ”Väistä!”. Tarjolla on vain huonoja vielä huonompia vaihtoehtoja ja nopean pohdinnan jälkeen päätän valita niistä helpoiten korjattavan. Jälleen kerran on Tuskasoturin elämässä se tilanne, että kiekosta pitää luopua. Heitän nopeat jäähyväiset kuluneelle väylädraiverilleni ja paiskaan sen suosiolla suoraan järveen muutaman metrin päähän heittopaikasta. Syvä hiljaisuus vallitsee edelleen kun pää painautuneena tiukasti alaspäin kiiruhdan juoksua muistuttavin askelin dropparille ja jatkan harrastukseni parissa eteenpäin. Vasta kierroksen jälkeen mieleeni hiipuu ajatus siitä, että mitäpä jos koko väylän 16 olisi yksinkertaisesti vain jättänyt pelaamatta – oliskohan se voinut ollut vaihtoehto?


Yhteenvetona tämä paikka on kuin paratiisi Soturille ja taidankin jatkossa puhua tästä enemmän Rispiihotellina kuin minään muuna. Jos mukana sattuu vielä kulkemaan muutakin ryhmää niin ainakin perheen pienimmät ovat enemmän kuin mielissää silmänkantamattomiin jatkuvasta ja hyvin hoidetusta todellisesta hiekkarannasta. Ravintolan terassilta voi seurailla myös muiden heittäjien edesottamuksia ja nauttia kylmistä juomista jäätävien kovien tulosten saattelemana. Ja vastauksena siihen tärkeimpään kysymykseen tulisinko uudestaan niin vastaus on varmasti! Ja ensi kerralla taidan ottaa suosiolla useamman päivän paketin niin ehtii mukavasti myös tehdä treenejä kierrosten kaveriksi sillä tilaa ja mahdollisuuksia tämän alue kyllä tarjoaa. Kokonaisvaltaista frisbeegolfviikonloppua kun suunnittelee niin tässä on vaihtoehto myös aavistuksen kauempaakin tuleville.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: