PAIMIO

Heitän ensimmäisen väylän sujuvasti läpi, mutta ihmettelen kykyäni arvioida väylien pituuksia. Omasta mielestäni 91 metriä tuntui edellisellä kerralla kyllä aavistuksen pitemmältä. Kuulen tutun huudon aavistuksen kauempaa ja käsien liikehdinnästä päätellen tuo hahmo pyrkii kommunikoimaan minulle jotain. Pian selviää ,että olen eksynyt alueen toiselle radalle ja tänään olisi tarkoitus pelata tuo A-alkuinen 18 väyläinen rata läpi. Seurassani on paikallistuntemusta ja jos oikein muistan niin hänkin on enemmän meitä Tuskasotureita kuin lajia osaavia.


Lähestyn varmoin askelin kävelytietä pitkin kohti ykkösväylän tiiboksia. Ympärillä kaikuu ketjujen kilinä ja kevyt puheensorina hälvenee pikkuhiljaa kun siirryn valmistautumaan avausheittooni. Väylä on suora ja ainut pienen pieni mahdollisuus kiekon menettämiselle on vasemmalla sijaitseva puro, jonka olemassaoloa en olisi edes itse huomannut ilman oppaani ohjeistusta. Nyt voin olla varma, että se on mielessäni koko heiton ajan.


Ykkös- ja kakkosväylälle hävitettyjen kiekkojen lisäksi ensimmäiset kuusi väylää ei juurikaan jätä kerrottavaa tai muisteltavaa. Rehellisesti sanottuna varsin tylsää heittämistä – mutavelliksi paikoitellen muuttunut nurmikko ei tältä Tuskasoturilta saa ainakaan lisäpisteitä.

Siirtyminen kohti seiskaväylää saa jälleen hymyn palaamaan suupieliin ja tuntuu kuin olisin matkalla jollekin aivan toiselle kentälle. Pieneen ylämäkeen heitettävä lyhyt par kolmonen tarjoaa heti kättelyyn birkun korttiin ja metsän valloitus voi alkaa.


Pakko nostaa hattua kentän pystyyn laittajille ja jos oikein ymmärsin niin talkooväellä on tätäkin kenttää rakennettaessa ollut merkittävä rooli. Kaikki on siistiä, selkeää ja Rispiikiekkoilija voi rauhassa nauttia harrastuksestaan. Eihän nämä kaikki väylät todellakaan mitään helppoja ole, mutta parin pystyy pelaamaan kun onnistuu.

”Tästä on hyvä ottaa birdie” hän toteaa ja tarjoutuu näyttämään miten tämä hänen mukaansa lyhyehkö par nelonen selätetään – lyhyt vauhti ja kiekko keskelle väylää ja perään sen ärsyttävän hymyn täydentää ilmoille päästetty ”Pitäis olla aika hyvä”. Itse tyydyn selittelemään selkävaivoja ja muita vielä tunnistamattomia sairauksia sillä kiekkoni irtoaa kädestä aivan liian aikaisin ja painuu syvälle vasemman puoleisen metsän perukoille.


Kymppiväylällä hankitun triplabogin kannustama kerään jäljelle jääneet itsetunnon rippeet ja päätän nauttia loppurundista. Täällä metsään rakennetut väylät ovat herkkua jopa Tuskasoturille sillä ne on hyvin siivottu ja niihin on tehty selkeät linjat heitettäviksi. Helposti metsään tehdyt väylät toistavat itseään, mutta täällä on onnistuttu rakentamaan jokaiselle väylälle oma ominaispiirteensä ja heittovalikoimaa pääsee käyttämään varsin monipuolisesti.


Vaikka tällä par nelosella onkin mittaa varsin paljon näin Tuskasoturin silmin on sen heittäminen kuitenkin varsin nautinnollista. Alkuun ylikääntävä pitkähkö draivi pieneen alamäkeen vie kiekkoa mukavasti eteenpäin ja matkakin taittuu. Seuraava heitto eteenpäin niin, että kolmannella päästään jo mukille. Tappavan tylsällä pelikirjalla par on kuitenkin kelpo suoritus ja hymy takaisin kasvoille. Turha tätä on edes yrittää kahdella päälle.


Ja sitten vielä metsäosuuden lopuksi mahdollisuus siihen toiseen birkkuun. Alamäkeen putteriliidätys ja tilaa on mukavasti joka puolella. Heittona semmoinen kuuskymppinen ja ollaan korilla. Tällä väylällä on myös hyvä mahdollisuus tutustua ympäröivään luontoon niin halutessaan ja jäljistä päätellen kiekoilla on yritetty tulla korille varsinkin väylän oikean reunan puita hyväksi käyttäen enemmän kuin kerran. Itse suosin suoraa vaihtoehtoa ja nostopöröä.


Radan päättävä väylä ei voisi olla mukavampi. Itse kutsun näitä ”Hyvänmielen Väyliksi” eli parin saat vaikket osaisi heittää lainkaan ja jos satut saamaan kiekon lentämään edes aavistuksen ilmassa niin mahdollisuus on pirkkoon. Tuskasoturi se päättääkin yrittää vähän rohkeampaa ja ampaisee kädestään reippaamman puoleisen heiton. Seuraavaksi koko pelaava ryhmä paikallisten koiranulkoiluttajien kanssa on etsimässä ja ihmettelemässä miltä valkoinen putteri mahtaa näyttää korin takana virtaavan joen sameassa vedessä.


Kokonaisuutena Paimion kenttä on käymisen arvoinen, mutta radan selkeä jaottelu metsäväyliin ja nurmikkopläjäyksiin jakaa mielipiteitä. Oma mieltymys hyvin tehtyihin puustolla varustettuihin väyliin jättää nurmikolla tehtävät suorituksen varjoonsa ja jos saisikin valita niin itse pelaisin melkeimpä ainoastaan havupuiden seassa. Jos tarkkoja ollaan niin olisikohan tuo juurikin se syy miksi toinen parkkipaikoista onkin sopivasti seiskaväylän yhteydessä ja siitä pääseekin mukavasti kiertämään yhdeksän väylää ja siitä takaisin autolle?

Mikään neppailurata ei Paimion kokonaisuus ole, mutta Tuskasorille kuitenkin pelattavissa. Jos muutamille väylille antaa suosiolla mahdollisuuden vain parin niin olo ja heittäminen helpottuu kummasti. Metsäosuudelle menee useampi tähti ja ensi kerralla oma menopeli löytyneekin suoraan seiskatiin vierestä.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: