SIUNTIO

Tänne tullessaan sitä ajattelee heittävänsä reilusti pakkaselle ja sormet verillä tulee kirjoiteltua jo pakolliset postaukset valmiiksi lumihietaleista, jääkaapeista ja muista mielikuvituksen huikeista tuotoksista. Partuloksen heittäminen lähes jokaiselle väylälle täällä on harrastepelaajallekin ihan arkipäivää, mutta todellisten birkkupaikkojen saalistaminen vaatiikin sitten jo aavistuksen osaamista.


Ykkösväylästä selviydyttyä on tarjolla todellinen Tuska-Testeri eli tarkkaan pitäisi heittää ja rimpulakäden mittapuulla vieläpä melkoisen kovaakin. Väylä kaksi on parhaimmillaan upea, mutta liian usein kiekko löytyy pururadan vasemmalla puolella sijaitsevasta puuvankilasta missä omakotitalon tontin kulmalle saakka raahautunut naapurin koira on aina yhtä iloisesti ottamassa uudet vierailijat vastaan haukunnan ja ulvonnan välimaastosta löytyvän sävelen saattelemana. Jos räksytyksestä ja silmiin kohdistuneista oksan iskuista huolimatta selviydyt tästä väylästä bogilla niin tuskin häviät heittoa enempää muille Tuskasotureille.


Kun kolmosväylän sekoiluiden jälkeen on vihdoin päästy mäen päälle on aika ottaa putteri käteen ja hetki haaveilla varmasta birkusta. Vasta aavistuksen liian ylös heitetyn kiekon kolahdus ensimmäiseen edessä heiluvaan puun oksaan saa silmät aukeamaan ja palaamaan todellisuuteen. Pettynein askelin horjut jälleen epämääräinen mumina seuranasi kohti kiekkoa liian liukasta mudan peittämää mäen rinnettä alaspäin. Itsekkään et ole aivan varma mistä mahdat puhua, mutta kevyen pyllähdyksen jälkeinen ”Ai Saatana” herättää myös ohi pururataa viilettävän koiranulkoiluttajan huomion.


Väylälle viisi ja kuusi on turha asettaa sen enempää tulostavoitteita vaan lähdetään nauttimaan matkasta joka tosin liian usein vaan jää puuosumien johdosta varsin lyhyeksi. Par näille väylille on kiitettävä suoritus on sitten heittämässä Rättyän vasuri tai piparkakkutalon Kerttu, Hannu tai Teräs mies. Seiska, kasi ja ysi on jotenkin hyvinkin samanlaisia väyliä ehkäpä johtuen juuri siitä, että radan loppua lähestyessä saa alkaa heittämään näin Tuskasoturin näkökulmasta ihan kunnolla ja kuitenkin niin ettei pelko kiekkojen häviämisestä ole läsnä.

Radan päättävä Ysi on varsin leppoisa lopetusväylä sillä metsurit ovat pitäneet huolen siitä, että kiekkoa saa heittää oikeastaan mihin tahansa linjaan koria kohtia ja kuitenkin matka etenee mukavasti ilman pysäyttäviä tekijöitä. Birkkupaikoille on saumaa jos suonenveto sattuu kohdalle, mutta parin on monta kertaa hyvä lopettaa.


Tyhjästä ilmestyneet heittopaikat ja väyläopasteet ovat tuoneet radalle uutta ilmettä ja toimivuutta – ”hauska miten kaikki tapahtuukin kuin itsestään”. Siuntion baanaa voi suositella ihan kaikille, jotka ovat lajista kiinnostuneita. Aloittelijat ja Tuskasoturitkin saavat onnistumisen elämyksiä jopa tulostenkin valossa. Toisaalta tarkkojen mittojen puute väyläopasteissa on varma selityksen kohde kun tulos painuu jälleen hyvän alun jälkeen plussan puolelle. Jostain syystä on ollut helpompaa siis ilmoittaa kaikki väylät 0-loppusina kuin laittaa niille tarkat mitat esille – ”nää on varmaan niitä säästötalkoita”. Kierroksen jälkeen rata on syvältä, mutta heittäjä huippuvireessä. Kaikesta kiukuttelusta huolimatta samat naamat siellä nähdään taas seuraavallakin viikolla kiroilemassa.


Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: